synnytyksen jälkeinen masennus

Moi!
Herätystä tarvitsen ja näkökulmia nyt pian! Kavereille en viitsi kertoa mitään koska pelkään että minut leimataan..
Eli ongelmana on että en tunnista nyt onko minulla synnytyksen jälkeistä masennusta vai vaan ilkeä mies.
Vauva on nyt 4kk siis ja on kyllä aivan ihana pieni, rakkain! .. mutta oma oloni on kamala. En ole pitkää aikaan tuntenut olevani hyvä tai oikeastaan yhtään mitään.
Raskausaikana mies (31v) sai jonkinlaisen menokohtauksen ja juoksi baareissa ja juhlissa ja omissa menoissaan koska "kohta ei enään pääse" ja kyllä.. lapsi oli todella toivottu. Enkä hänelle kyllä paljoa menoista sanonutkaan, joskus olin itsekin mukana alkuillasta ja painelin nukkumaan kun muut rupesivat olemaan hyvinkin humalassa. Mutta olisin raskausaikana kyllä kaivannut mieheltä enemmän kiinnostusta asioihin ja tulevaa vauvaa kohtaan sekä ihan konkreettista apua. Mies silloin sanoi aina yllättäen että puhu joidenkin naisten kanssa noista että ei kuulu miehille tollaset jutut. (Ja tähän taas että olemme yhdessä asuneet jo 10v. Luulin tuntevani hänet) ajattelin tuolloin vaan että häntäkin jännittää eikä osaa puhua. Sitten n. 1kk ennen laskettua aikaa hän sanoi minulle ensimmäisen kerran että minusta ei ole mitään hyvää sanottavaa jossain suutuspäissään kun "taas valitin" hänelle että olin kipeä ja väsynyt. :/
Synnytys sujui onneksi hyvin 3 tunnissa ohi ja 1 pikku nirhaumalla. Kotiin kun päästiin sain viikon jälkeen kuulla että teen ihan liian vähän kun vaan makaan vauvan kanssa (imetin) ja että minun pitäisi lähteä käyttämään koiria pitkillä lenkeillä ja pyykkiä laittamaan että ei mies ole isyyslomalle jäänyt vaan kotiorjaksi olemaan että nainen voisi vaan löhöillä.
Sain taas kuulla että minusta ei ole mitään hyvää sanottavaa.
Juhliminen jatkui heti kun vauva oli 3 viikkoinen samalla tavalla kuin ennen ja nyt kun olen sanonut että kerran kuussa ryyppyreissut pitäisi riittää niin ei kuulemma sovi että jos kutsu tulee niin mieshän menee ja hirveä nalkuttava paska olen kun luulen hänen muuttavan tapojaan. Ja naisten kuuluu olla niitä jotka on kotona ja miehet juhlivat on hänen mielipiteensä.
Nyt on noussut pinnalle myös kotiäitiys. Sovimme alun perin että olen kotona vauvan kanssa siihen asti että hän on 2 vuotias. Ja niin minun kun miehenkin mielestä kotona oleva hoitaa suurimman osan kotitöistä.
Totuus on ollut se että minä teenkin nyt kaiken kauppareissuja myöten ja mies imuroi joskus jos jaksaa. Kun olen jättänyt tekemättä saan kuulla kuinka laiska olen. Mies haukkuu myös vartaloani ylimääräisestä nahasta ja pilkkaa että olen vaan maitotykkinä nahkojeni kanssa eikä kotiäitiys ole mitään että töihin pitäisi minunkin taas mennä että pitäisi nyt laittaa lapsi sittenkin syksyllä päivähoitoon että minäkin alkaisin tekemään jotain. Kehtasi vielä sanoa tuossa että koska kotona en kuluta juurikaan mitään niin enhän minä tarvitse unta tai ruokaa niin kun hän joka sentään käy töissä. Sanoin miehelle että taitaa tämä lapsi olla hänelle liikaa niin raivosi takaisin että taitaa se minulle olla liikaa kun valitin omaa väsymystä (vauvalla omat yöhulinat ja herätellyt nyt 2 viikkoa tunnin välein melkein).
Mies kuitenkin väittää rakastavansa ja että suurin osa hänen jutuistaan on vitsejä ja että minä en vaan ymmärrä niitä..
Anteeksi nyt mutta voinko olla niin hormonihuuruissa ja sokea ja väsynyt että tämä on vaan omasta mielestäni näin hullua vai mitä täällä tapahtuu.. en ole yhtään kartalla. Mies on täysin idiootti vai olenko minä? Olenko huono? Laiska? Lihava? Pitääkö lapsi laittaa päiväkotiin syksyllä että menen töihin jotta minäkin tekisin jotain? Olen niin väsynyt itse että en tiedä edes mikä on totta ja mikä ei... apua!