Lue keskustelun säännöt.
Olin viimeksi onnellinen lapsena
13.02.2015 |
Olen kohta nelikymppinen ja yhtään liioittelematta voin sanoa, etten ole ikinä aikuisiällä ollut onnellinen. Elämäni ei ole missään vaiheessa ollut elämisen arvoista. Pelkään etten ikinä saa kokea tuota tilaa, jossa asiat ovat edes suhteellisen hyvin ja voin olla tyytyväinen elämääni. Tälläkin hetkellä oikeastaan kaikki on huonosti. En ole tyytyväinen ulkonäkööni, minulla ei ole ystäviä, ei työtä, ei rahaa ja terveyskin on kaukana siedettävästä.
En osaa edes kuvitella tilannetta, että elämä olisi positiivinen asia. Saatan silloin tällöin hymyillä ihmisille, mutta se hymy on vain hetkittäistä. En tiedä miltä tuntuu olla onnellinen.
Kommentit (9)
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mullakin oli asiat noin, ennenkuin tulin raskaaksi.
Kyllä se elämä kuitenkin voittaa, eikohän sullakin ole välillä hyvä mieli
Hei ap ja muutkin.
Itse uskon, että onnellisuuttakin tärkeämpi on tyytyväisyys ja hyväksyminen ja ne molemmat ovat 'tiloja' joita sekä voi että myös pitää harjoitella. On tutkittua tietoa, että esim. kiitollisuuspäiväkirjan pitäminen lisää oikeasti kiitollisuuden kokemusta, vaikka mikään elämässä sinänsä ei muutu. Tällä en tarkoita sokeroivaa naminamipositiivisuutta, vaan sitä, että opettelee huomaamaan tilanteissa aitoa kiitollisuutta. Voi olla naurettavaa kirjoittaa päiväkirjaan kolme asiaa per päivä, mutta viikon päästä voikin yllättäen huomata, ettei se olekaan naurettavaa, vaan että ihan oikeasti niitä aiheita olisikin viisi tai seitsemän. Kiitollisuus on työkalu, jolla päästään onnellisuuteen, koska se tukkii 'sinulla on vajetta'-olion suun. Joka ainutta hetkeä voidaan katsoa puutteen/vajeen näkökulmasta tai siitä näkökulmasta mitä on. Kun katsot kotiasi, näetkö repsottavat ikkunankarmit ja laikukkaan maton vai näetkö lämpimän isoäitisi muiston arabian vanhassa kannussa vai lapsesi piirrokset jääkaapin ovessa. Molemmat ovat totta. Mutta hyvän huomaaminen lisää aivoissa synapseja, jotka noteeraavat hyvän. Hyvä vahvistaa hyvyyttä.
No, minä en ollut lapsena yhtään onnellinen turvattomuuden vuoksi. Nyt sanoisin olevani melko onnellinen ja tyytyväinen elämääni.
Onnellisuus (aikuisiällä) on myös tahtotila - ajan ja resurssien keskittämistä ihmisiin ja asioihin, jotka tekevät onnelliseksi ja jotka itselle sopivat.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Olen nykyisinkin useasti onnellinen, mutta lapsena ja nuorena se onnellisuus... oli jotain toista. Se oli ihanaa aikaa; kiitollinen, että sain elää lapsuuden ja nuoruuden 1970-1980 -luvuilla.
Ylös, ulos ja lenkille! Sun hormonit on ihan vituroillaan, se on fyysinen ongelma. Aerobinen liikunta auttaa, lisää mielihyvähormonien määrää ja torppaa stressihormoni kortisolia, joka tekee pahaa sun päälle ja kropalle. Lääkkeet auttavat myös, usein ovat hyväksi avuksi siinä ulos pääsemisessä. Jos tilanne tuntuu toivottomalta, varaa aika lääkärille. Toi apatia on oikea vaiva ja siihen löytyy korjauskeinot. Hyvän lääkärin kanssa voitte tehdä oikean hoitosuunnitelman. Oikean lääkityksenkin löytäminen saattaa kestää, sillä välin on hyvä heilutella jalkoja.
Mene ulos ja ala kävellä. Kun kävely tuntuu tylsältä ja hiiiiiiitaaaaaaalta, kävele nopeammin. Ota sitten hölkkäpyrähdyksiä, ja kun ne on helppoja, kokeile hölkätä vaikka puoli tuntia putkeen. Sitten vähän vauhdikkaammin. Joka päivä vähän. Kesto ja rasitus fiiliksen mukaan, mutta joka ikinen päivä menet ulos liikkumaan niin että hengästyt ja syke nousee, edes vartiksi. Kerrot ettei sulla ole työtä; käytä tämä vähäinen päivänvalo ulkoiluun.
Onnellisuus ei välttämättä tule sieltä lenkkipolulta ihan hetkessä, kortisolin vuosien aikana tekemät tihutyöt vaatii jonkun verran aikaa korjaantuakseen. Saattaa mennä muutama päivä tai jopa pari viikkoa ennen kuin tunnet hyvää oloa. Mutta mene silti. Kuluupahan päivä. Mitä muuta tekisit?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
[quote author="Vierailija" time="13.02.2015 klo 12:57"]
Ylös, ulos ja lenkille! Sun hormonit on ihan vituroillaan, se on fyysinen ongelma. Aerobinen liikunta auttaa, lisää mielihyvähormonien määrää ja torppaa stressihormoni kortisolia, joka tekee pahaa sun päälle ja kropalle. Lääkkeet auttavat myös, usein ovat hyväksi avuksi siinä ulos pääsemisessä. Jos tilanne tuntuu toivottomalta, varaa aika lääkärille. Toi apatia on oikea vaiva ja siihen löytyy korjauskeinot. Hyvän lääkärin kanssa voitte tehdä oikean hoitosuunnitelman. Oikean lääkityksenkin löytäminen saattaa kestää, sillä välin on hyvä heilutella jalkoja.
Mene ulos ja ala kävellä. Kun kävely tuntuu tylsältä ja hiiiiiiitaaaaaaalta, kävele nopeammin. Ota sitten hölkkäpyrähdyksiä, ja kun ne on helppoja, kokeile hölkätä vaikka puoli tuntia putkeen. Sitten vähän vauhdikkaammin. Joka päivä vähän. Kesto ja rasitus fiiliksen mukaan, mutta joka ikinen päivä menet ulos liikkumaan niin että hengästyt ja syke nousee, edes vartiksi. Kerrot ettei sulla ole työtä; käytä tämä vähäinen päivänvalo ulkoiluun.
Onnellisuus ei välttämättä tule sieltä lenkkipolulta ihan hetkessä, kortisolin vuosien aikana tekemät tihutyöt vaatii jonkun verran aikaa korjaantuakseen. Saattaa mennä muutama päivä tai jopa pari viikkoa ennen kuin tunnet hyvää oloa. Mutta mene silti. Kuluupahan päivä. Mitä muuta tekisit?
[/quote]
Lisäisin tuohon, että sun on mahdollista olla onnellinen, kiitollinen, kiinnostunut ja kaikkea mahdollista, kunhan saat nuo hormonaaliset vinoumat kuriin ja kuntoon. Sussa on fyysinen vika, jonka voi korjata melko helposti. Sen korjaaminen auttaa sitten todennäköisesti noihin muihin luettelemiisi ongelmiin. Älä jää yksin möllöttämään kun asialle voi tehdä jotain! Liikkuminen auttaa, lääkkeet auttavat. Voit valita jomman kumman tai molemmat. Liikkumisesta tosin ei tule sivuvaikutuksia ja se on edullista.
Mulla ainakin elämä hymyilee. Tasan ei käy nallekarkit.