Olen onnellinen ihminen.

ja olen niin pirun onnellinen.

Sairastuin pari vuotta sitten parantumattomaan sairauteen joka vain pahenee ajan kuluessa ja vie jossain vaiheessa tod näk kyvyn kävellä. Ja jostain kumman syystä en koskaan aiemmin ole ollut näin onnellinen kuin diagnoosin jälkeen ensikriisistä toivuttuani. Kai se vanha totuus pitää paikkansa että ihminen ei tajua mitä sillä on ennenkuin tulee jokin asia joka pakosti pysäyttää ja pakottaa katsomaan itseään ja elämäänsä oikein perusteellisesti. Joillain se on ehkä vanhemmaksi tulo, joillain kolmenkympin kriisi-minulla se oli sairastuminen ja sen kautta muuttuminen erilaiseksi ihmiseksi kuin aiemmin.

En siis ole mikään pyhimys joka vaan hymyilee kaiket päivät vaan edelleen ihan tavallinen tallaaja, mutta tajuan sen että jokainen päivä on lahja enkä tahdo tuhlata yhtään niistä turhaan. Niinpä muistutan miestäni hänen ihanuudestaan joka päivä ja kiitän siitä että hän on olemassa ja nyt kun vielä vauva tulossa, miten voisi olla paremmin! :o)

ihanat vanhemmat ja veli, kiva työpaikka.

kyllä m oon onnellinen

Kaikkein vaikeimpina aikoina ajattelin, että jos en pysty olemaan onnellinen nyt, en pysty olemaan sitä koskaan...ja se jotenkin muutti kaiken. EN enää sure sitä mitä menetän, vaan iloitsen siitä mitä on tai mitä on ollut. Esim. läheisen kuollessa olen totta kai surullinen, mutta ennen kaikkea onnellinen siitä, että olen saanut elää ihmisen kanssa, joka on koskettanut minua niin syvästi.



Onnellisuus ei ole mikään varauden taso tai elämäntilanne, se on se asenne jolla tätä maailmaa katsoo.

Ei paljon naurata.

Siksi haluan nauttia tästä kokemastani onnesta ja ammentaa siitä.

Uskon, että se auttaa myös niinä vaikeina aikoina. En halua surra etukäteen huomisen suruja.



ap

Niin kai se on, että kell' onni on, se onnen kätkeköön.

Omasta onnesta ei voi kertoa, kun heti aletaan maalata

piruja seinälle. " Kohta kuitenkin tapahtuu sitä ja tätä

pahaa."



Hyvänen aika. Ei kukaan tiedä huomisesta. Miksi siis surra

sitä? Parempi iloita nyt tästä hetkestä.



Toki koko elämänsä voi surra etukäteen tulevia vastoinkäymisiä.

Kuolinvuoteella sitten huomaa, että hyvinhän tässä kävi!

Siinä on sitten vähän myöhäistä harmitella, ettei osannut

elämän aikana nauttia siitä, mitä onnea omisti.

Ja voi apua, pitäiskö mun nyt jo surra ja olla masentunut siksi, että tulevaisuudessa voi jotakin käydä?? Tämä siis numerolle oliko se nyt 8, joka kertoi, että kaikki kääntyy vielä paskaksi.