Tunteista toisen lapsen synnyttyä

Esikoiseni (1 v 10 kk tuolloin) tuli sairaalaan katsomaan minua ja pikkuveljeään, enkä kauhukseni tuntenut rakkautta häntä kohtaan :( Ei ollut yhtään edes ikävä, vaikka olin vauvan kanssa sairaalassa 8 vrk (sain kohtutulehduksen).

Vauvan ollessa pieni usein ajattelin, että jos esikoinen kuolisi, minua ei surettaisi. Ja tunsin kamalaa syyllisyyttä sen takia.

Joskus kaduin sitä, että teimme toisen lapsen. Rakastin esikoistani yli kaiken, vielä muutama tunti ennen synnytyksen alkamista istuimme sylikkäin ja ajattelin miten paljon häntä rakastankaan. Ja kun sain vauvan rinnalleni, tuo tunne oli poissa :(

Nyt " vauva" on jo 1 v 2 kk, ja esikoiseni reipas 3-vuotias. Tunteeni häntä kohtaan ovat palanneet. Rakastan häntä, mutta hieman eri tavalla kuin kuopusta. Esikoisen kanssa pinna palaa herkemmin, koska hän on uhmaiässä ja tekee kiellettyjä asioita usein ihan tahallaankin. Kuopus taas on vielä pieni, eikä osaa tahallaan tuhmeilla. Mutta onneksi olen saanut rakkauden tunteen esikoista kohtaan takaisin. Nykyään olemme taas läheisiä.

Itse pohdin tuota asiaa (niinkuin varmasti moni muukin äiti) pari viikkoa kunnes sain tietää odottavani kaksosia. Tuli muut murheaiheet mieleen. Huolettaa mm. jääkö rakas esikoinen ihan jalkoihin...

Mutta kai sitä jossain sydämen sopukoissa esikoistakin rakastaa, uskon ainakin, toivon edes...



*hävettää*

Mua mm. inhotti esikoisen tuoksu (josta olin ennen pitänyt valtavasti). Kuvittelin että kukaan muu ei tunne näin mutta yllätyksesi tooosi moni muu mainitsi just ton tuoksun.

Muuten sitten ihana suloinen esikoiseni oli lähinnä ärsyttävä romuluinen räkättäjä.

Kuopus on jo kaksi ja valitettavasti en ole oikein vieläkään päässyt noista tunteista eroon. Mutta yritän suhtautua niihin sillälailla " normaaleina" , että pystyisin itse niitä käsittelemään ja hallitsemaan.

maailmassa näkyy tunteneen samoin. 2, ihan kuin minun tekstiäni! Kun lähdimme synnyttämään, tunsin kauheaa kaipuuta ja ikävää esikoista kohtaan jo ulko-ovella. Synnytyksen jälkeisenä päivänä kun hän tuli sairaalaan, en oikein tuntenut mitään. Enkä vieläkään, tai no, silloin kun hän satutti itseään ja itki, silloin tunsin aitoa myötätuntoa ja rakkautta, mutta muuten hän ei herätä minussa samaa rakkautta, jota koin vielä kaksi viikkoa sitten :-( Tämä on hirveää, odotan todella tunteen palaamista, koska rakkaus esikoista kohtaan on oikeasti valtavaa, sanoin kuvaamatonta.

mutta minua se ei ole ihan hirveästi ahdistanut, koska olen kuullut, että näitä tunteita tulee ja että ne ovat normaaleja. Toki on raskasta kokea niitä tunteita, kun esikoinen vielä uhmaa ja tekee kaikkensa ollakseen oikein hankala. Mustasukkaisuutta on myös meillä paljon edelleen, vaikka vauva on jo 8 kk. Minun suhtautumistani esikoiseen on vaikeuttanut myös se, että hänen vauva-aikansa oli hyvin vaikeaa aikaa, kun taas kakkonen on helpoista helpoin vauva. Mutta kyllä minä häntä edelleen rakastan. Ja sitä enemmän rakastan, mitä enemmän vietän hänen kanssaan aikaa.

aluksi olin ihan varma, että vauva on vammainen ja vihasin sitä(kin). No sitten vauva alkoi vaikuttaa normaalilta, mutta tunteet esikoista kohtaan pysyivät vähän hukassa. Mutta ei onneksi paljoa.



Yritän pitää esikoistakin mahdollisimman paljon hyvänä, ja olen korostetun tasapuolinen lapsia kohtaan, siis torun pienempää esikoisen kuullen samoista asioista kuin esikoista, vaikkei pienempi sitä vielä niin ymmärräkään, jotta esikoinen eituntisi oloansa syrjityksi. Ja kyllä tuntee tämä äiti aina piston sydämessään, kun näkee kuinka mielissään esikoinen on, kun saa vähäksi aikaa äidin ihan itselleen...

Vieläkin muistan, vaikka pieni olin....

Antakaa lapsenne perheeseen, jossa heillä on mahdollisuus kokea rakkautta ja onnea. Minä voin ottaa heidät ja rakastaa heitä, aivan samoin kuin rakastan jokaista omaa lastani. Ihan riippumatta heidän syntymärjärjestyksestään tai tuoksustaan.

Minä ilmoittaudun joukkoon tummaan myös.





Vauvan syntymän jälkeen oli pitkä vaikeampi jakso, jolloin tunsin jopa vihaa esikoista kohtaan. Edes itkunsa ei saanut minua tuntemaan rakkautta ja myötätuntoa, vaan päinvastoin. Inhosin häntä entistä enemmän, kun hän itkeä vollotti.



Suurin syy tähän oli loputon väsymys, joka tuohon aikaan oli päällä. En jaksanut. Nyt kun esikoinen on 4,5 v ja kuopus 2v, ei ole yöheräilyjä ja joskus on rauhallistakin, tilanne on aivan toinen. Rakastan molempia lapsia ihan hirveästi. Yhtä paljon!





Muistakaa, hiljaista ja " kilttiä" lasta on niiiiiiiin paljon helpompi rakastaa!!

ketjussa on myöntänyt, että ne tunteet kauhistuttavat itseäänkin, eikä kukaan varmasti olisi osannut kuvitella tällaista omalle kohdalle.

Sitä paitsi kyllä ne tunteet sieltä tulee taas ajan kanssa, kun vauva ei ole niin vaativa. JA onneksi lapsilla on kaksi vanhempaa, meillä ainakaan mies ei ole kokenut mitään tällaista.

Vierailija:

Antakaa lapsenne perheeseen, jossa heillä on mahdollisuus kokea rakkautta ja onnea. Minä voin ottaa heidät ja rakastaa heitä, aivan samoin kuin rakastan jokaista omaa lastani. Ihan riippumatta heidän syntymärjärjestyksestään tai tuoksustaan.

rakastin häntä vieläkin enemmän ja vauvaa myös! Olen tosin kuullut, että monilla tunteet on aika ristiriitaisia silloin..

Minä synnytin sektiolla. Ehkäpä ei ollut sitten niin suuria hormonimyrskyjä, mutta 6 kk ikäinen ja 3 vuoden ikäinen ovat molemmat olleet koko ajan rakkaita, tasavertaisia. En ole hanhiemo ja pullantuoksuinen mamma. Olen jalat maassa- äiti, jolle myös aviomies on äärimmäisen rakas ja tärkeä.



Erikoisia tuntemuksia siis valtaosalla, että rakkaus hetkeksi sammuu esikoiseen. Mutta selitettävissä varmasti biologialla.

Vierailija:

Antakaa lapsenne perheeseen, jossa heillä on mahdollisuus kokea rakkautta ja onnea. Minä voin ottaa heidät ja rakastaa heitä, aivan samoin kuin rakastan jokaista omaa lastani. Ihan riippumatta heidän syntymärjärjestyksestään tai tuoksustaan.

Ymmärrätkö, että ei nämä tämmöiset tunteet ole vain kylmien, kovien ihmisten etukäteen suunniteltuja käyttäytymismalleja? Minä uskon, että nämä tunteet syntyvät ihmisen itsensä ajattelusta riippumatta. Hormonit, väsymys, mikä lie...

13

Kolmosen kohdalla osasin varautua ja silloin esikoinen ja kakkonen olivat enää vähän rasittavia. Jos tällaisten tunteiden takia ei saisi lapsia hankkia, niin kaikilta varmaan löytyy joku tunne tai tapa, jonka vuoksi ei myöskään saisi. Sitä paitsi näistä tunteista on tärkeää puhua, koska itse ainakin kolmosen kohdalla " rakastin" ja näin isompia lapsia positiivisessa valossa ihan väkisin, hammasta purren. Itsensä voi oikeasti pakottaa näkemään isompi lapsikin ihanana. Kannattaa miettiä sen ison hyviä puolia ja aikaa ennen vauvaa. Sitä paitsi, kun vauva kasvaa, ei tunne ole enää niin voimakas ja viimeistään pienimmän uhmaiässä alkaa isommat taas tuntua äärettömän rakkailta ja fiksuilta pikkuihmisiltä.

Syyllinen siis siksi että ajattelin esikoisen kärsivän uudesta vauvasta. Ja se tunne vaivasi mua pitkään. Kun esikoinen tuli sairaalaan vauvaa katsomaan itkin ihan kauheasti kun rakastin niin paljon isoveljeä. Ja oli tuskaa olla sairaalassa kun ikävä oli niin suuri. Meillä vauva oli alussa tosi paljon sitterissä kun keskityin vaan esikoiseen. Mutta aika nopeasti tunteet tasaantuivat ja rakkaus on yhtä suurta molempia kohtaan.