Tohtorit/tohtoriopiskelijat: millaista henkistä kanttia opinnot vaativat?

Minä kyllä pidin tutkimusryhmässä väikkärin tekemistä tavallista maisteriopiskelua vähemmän henkistä kanttia vaativana. Huomattavasti enemmän henkilökohtaista ohjausta ja tukea työympäristöstä siinä oli tarjolla.

Vaatiihan se sitkeyttä ja pitkäjänteisyyttä varmasti aina, mutta kuinka raskasta ja vaatiivaa se loppujen lopuksi on, riippuu kyllä ihan a)ohjaajista b)alasta c)taloudellisesta tilanteesta d)kotiväen tuesta.

Tämä tietenkin vain yksi tarina muiden joukossa enkä voi varmasti todistella syy-seuraussuhteita mutta mutta. Alkoholisti-isäni oli ollut kuivilla lähes 10 vuotta. Alkoi tehdä väikkäriä. Ratkeili muutaman kuukauden ryyppyputkiin pari kertaa vuodessa. Alkoholi voitti ja isä meni.

Tyttäreni on tuore tohtori. Niin kiva oli likka ennen, mutta nykyisin kiireinen, poissaoleva ja jotenkin outo. Kaipaan entistä tyttöäni, en tätä tohtoria!

Terveisin vähemmän kunniankipeä äiti.

[quote author="Vierailija" time="15.09.2014 klo 22:45"]

Tyttäreni on tuore tohtori. Niin kiva oli likka ennen, mutta nykyisin kiireinen, poissaoleva ja jotenkin outo. Kaipaan entistä tyttöäni, en tätä tohtoria!

Terveisin vähemmän kunniankipeä äiti.

[/quote]

sun pikkutyttö on kasvanut aikuiseksi ja sillä on oma elämä. Siihen ikäänkuin kuuluu, että ei ole enää niin kiinni äidissä.

tutkija uraa suunnittelevan kannattaa kuitenkin ymmärtää, että väitöskirja ei ole mikään kertaluontoinen pinnistys, ja että elämä ei helpotu väittelyn jälkeen. Vaikka palkka nousee, kilpailu kovenee ja jokaisella uraportaalla useampi tippuu kuin jatkaa seuraavalle askelmalle. Ne paikat, joissa voi jäädä olla möllöttämään johonkin alkuvaiheen uraportaalle, ovat harvassa - ja niiden vika on siinä, että niihin ei kukaan halua ennen kuin on liian myöhäistä.

"Paras keino välttää yllämainitussa blogissa kuvattua ahdinkoa on elää tavallista elämää, jossa väikkäri on yksi asia muiden joukossa. Jos saat rahoitusta tutkimuksellesi, tee töitä arkisin 9-17. Tutkimuksen laatu tuskin paranee sillä, ettei ole muuta elämää."

USAssa ei tulisi tohtoria tuota vauhtia, pyydettaisiin kohteliaasti lahtemaan etsimaan jotain itselle kiinnostavampaa hommaa. Olen seurannut sivusta ystavattareni opintoja jotka olivat niella koko ihmisen ja kun viimein oli vaitellyt ja sai paperit kouraan  niin sanoi etta ei olisi koskaan itsestaan uskonut mutta 'jumalauta, minua tituleerataan tohtoriksi'! Miehensakin piti muutaman paivan ajan kysella 'tahtooko tohtri kahvia?' :). Taalla kylla riittaa sakkia joten lorvailijat alkoot vaivautuko.

Paras keino välttää yllämainitussa blogissa kuvattua ahdinkoa on elää tavallista elämää, jossa väikkäri on yksi asia muiden joukossa. Jos saat rahoitusta tutkimuksellesi, tee töitä arkisin 9-17. Tutkimuksen laatu tuskin paranee sillä, ettei ole muuta elämää.

Mukavaa touhua tämä on jos löytää aiheen, joka oikeasti kiinnostaa vuosien ajan niin paljon, että se jättää ne miinuspuolet varjoonsa. Omalla kohdalla näin on käynyt. Vapauttakin löytyy yllin kyllin. Mikäli työsi ohjaaja on osaava ja tulet hänen kanssa toimeen, saatte jossain vaiheessa varsin todennäköisesti järjestettyä myös apurahoja tai jopa palkallisia episodeja. Joskus oppiaineesta/työhuoneesta löytyy ihana muiden jatko-opiskelijoiden yhteisö. Ainekset mukavaan väikkäriprojektiin ovat olemassa. 

Väikkärin aiheen pohtimiseen kannattaa käytää runsaasti aikaa ja tutkiskella sitä jo ennen kuin sen valitsee. Älä anna ohjaajan valita aihettasi, vaikka hyvät neuvot (joiden tunnistaminen on omalla vastuullasi) tuleekin ottaa vastaan. Professorit osaavat olla pikkumaisia, herkkiä ja hankalia, mutta myös fiksuja ja kokeneita.

Minun tärkein neuvoni on, että keksi niin hyvä aihe, että kaikki maallinen ja arkinen unohtuu siihen uppoutuessasi. 

Alku on aina hankala, kuten moni varmaan viimeistään gradu/dippatyövaiheessa huomaa. Tieteen teko ei ole ihmiselle luonnollista, vaan se pitää erikseen opetella suurella vaivalla. Tiedettä ei tehdä sen mukavuuden takia, vaikka aihepiirivalinnalla siitä voikin tehdä mukavaa. Siinä tunteessa on kuitenkin jotain hienoa, kun tiedät tietäväsi joistain spesifeistä aihepiireistä enemmän kuin suunnilleen kukaan muu. Ehkä väikkärin aloittaminen on aina (hyödyllisellä tavalla) narsistista: osaan sanoa jostain jotain, mitä joku muu ei ole vielä osannut. Ja ohan se nyt siistiä olla tohtori tiäksää. 

Veikkaan, että koko mylly on tuplasti raskaampaa niille, jotka kestävät huonosti taloudellista epävarmuutta, jatkuvasti työhösi kohdistuvaa kommentointia (osa tieteen tekemistä), ja useiden asioiden päällekkäisyydestä syntyvää stressiä. Nykyisille/tuleville perheellisille ja nopeasta AV-tyylisestä keskiluokkaidyllistä haaveileville tämä on sikäli ankeaa, että apuraha-työkkäri-apuraha -tyyliin elävä tutkija ei ihan heti ole mitään isoja lainoja saamassa. Sama taloudellinen peruskuvio (apuraha-työkkäri-apuraha) jatkuu erittäin monilla pitkälle dosenttivaiheeseen. Akateemiselle uralle suuntavan kannattaa lykätä oman talon hankintasuunnitelmia abouttisrallaa ainakin 20 vuodella, niin tule isoja pettymyksiä.

Väitöskirjan tekoaika ei ole taloudellinen vaihe, joka menee ohi kun paskiainen lähtee esitarkastukseen: se on ennuste koko taloudelliselle tilanteellesi pitkälle tulevaisuuteen. 

Rahakkaat ovat sitten asia erikseen, mutta niitä kommentoikoon niistä tietävät. Oma kokemus rahoittuu köyhälistöalaan. Kollegoiden joukosta löytyy kaikenlaisia persoonia Tuija Tavallisesta Heikki Hippiin ja Pekka Porvarilarppaajaan. Mä olen varmaan tuo boheemi hippi joka ei turhia stressaa, mutta hoitaa hommansa kuitenkin tunnollisesti.

Huolimatta eurooppalaisen yliopiston alati huononevasta tilanteesta, on kuitenkin tärkeää että aihepiireistä tutkimusmielessä kiinnostuneet maisterit/dippa-inssit lähtevät tekemään uutta perustutkimusta. Ikävää toki, että se tarkoittaa varman tulevaisuuden uhraamista suurimmalla osalla tutkimusaloista. 

T: kaikesta huolimatta iloinen humanistisen alan tohtorikoulutettava

Itse en ole vielä kohtuullisen uuten tohtoriopiskelijana kokenut mitä vastaaja 5 kertoi. Voi riippua laitoksestakin. Mun kokemus on se, että oletin jotain tuollaista, mutta olen saanut positiivista palautetta ja useampikin laitoksen valmis tohtori, on kiinnostunut lukemaan mun tutkimusta ja antamaan palautetta.

Kanttia kyllä vaaditaan, koska kritiikkiä meidän laitoksella annetaan, joten mun tunne on se, että en halua esittää koskaan mitään huonosti tehtyä tai keskeneräistä. Pitää varata aikaa ja valmistautua kaikkeen kunnolla. Voi olla stressaavaa, kun tekee muutakin esim. töitä. Mutta kun pääsee syventymään omaan aiheeseensa, kyllä se on palkitsevaa. Jotkut tehtävät ovat kyllä vaikeita ja vaativia, helpolla ei todellakaan pääse.

Kannattaa siis valita aihe, jonka kokee itse mielenkiintoiseksi. On vaikea uskoa itseensä jos tekee juttua, joka ei kiinnosta edes sua itseäsi. Sitten pitäisi vielä vakuuttaa joku muu, kuinka?

Itse yritän aina lukea muiden tekstit huolella ja antaa sellaista palautetta, joka auttaisi kollegaa eteenpäin. Kun ajattelen miten paljon teen jotain muuta opiskelijaa auttaakseni, olen myös todella kiitollinen, kun joku toinen jaksaa lukea mun jutut ja kommentoida niitä.

Proffilla ja muilla "isoilla" on aina kiire, joten jos viitsivät lukea tai edes kuunnella mun juttuja, varsinkin ilman velvoitetta (ei ole oma ohjaaja tms.), pitää ottaa kaikki kritiikki vastaan kiitollisena.

Se missä toivon parantavani tekemistäni on työn organisointi, säännöllisyys ja tekemisen aikaisin aloittaminen. Olen samalla perfektionsti, mutta vitkuttelija. Stressaava yhdistelmä...

Lyhyesti siis sanoisin että tarvitset motivaatiota (se aihe), luonnetta ja itsehillintää (pystyt sekä puolustamaan työtäsi että ottamaan rankkaakin kritiikkiä vastaan, erottamaan missä olet vahvoilla, missä työssäsi on puutteita rehellisesti), ja sitten selkärankaa ja istumalihaksia, sekä nuo tekniset taidot (atk  ja tiedonhallinta sekä muu organisointi).

On varmaan osin alakohtaistakin, mutta mun alalla vaatii ainakin rautaista itsekuria. 98% ajasta tutkimus on raakaa, mutta tylsää työtä, jota tehdään pitkälti yksin. Mutta se 2% palkitsee sitten kyllä. Lisäksi palkka on surkea, väitöksen jälkeen ok.
T. Humanisti post doc-tutkija

Sanoisin että lahjakkuutta pitää tietysti olla jonkin verran mutta ennen kaikkea vaaditaan motivaatioita ja sitkeyttä työn loppuunsaattamiseen. 

http://jatulintarha.wordpress.com/2014/09/12/kohututkijan-avoin-tilitys-seksivau/

No oiskohan tuossa osviittaa. Kaikilla ei tietenkään ole noin vaikeaa, mutta joillakin on. Kovaa motivaatiota homma joka tapauksessa vaatii. Tohtoreita on paljon työttöminä.

[quote author="Vierailija" time="15.09.2014 klo 20:55"]

Tohtoreita on paljon työttöminä.

[/quote]

tilastolisesti tohtorien työttömyysprosentti on 3

Yliopistokoulutettujen maisterien työttömyysprosentti on 10

kaikkien korkeakoulutettujen työttömyysprosentti on 15

keskiasteen koulutuksen saaneiden tyyöttömyysprosentti on 20.

tämä tarkoittaa, että koukutus ei takaa työpaikkaa, mutta helpottaa den saamista suuresti. Se, että tohtoreita on työttöminä "paljon" tarkoittaa, että heitä on enemmän kuin odottaisi, jos odottaa, että kaikki tohtorit saavat töitä, mutta kuitenkin heitä on työttöminä huomattavasti vähemmän kuin mitään muuta koulutusryhmää.

Motivaation ja sitkeyden lisäksi tohtorikoulutus vaatii nöyryyttä. Sun pitää tajuta, että olet laitoksen hierarkiassa se pahnanpohjimmainen, jolle kaikki kukkoilevat. Että sulla on jo koulutusta enemmän kuin keskivertokansalaisella ja silti sun omassa työympäristössä sä olet ensisjaisesti epäpätevä opiskelija (koska et kerran vielä ole tohtori). Ja sen kanssa pitää vaan tulla toimeen, vaikka kuvitteletkin olevasi fiksumpi kuin puolet virassaolevista tohtoreista.