Millainen 30-vee kriisi teillä on ollut?

Mun piti alottaa iltalukio. Tuli kriisi saada yo - tutkinto, vaikka vakkariduuni ja hyvä palkka.

Mkä se on?? Eli eipä ole tullut sellasta ja loppu vuodesta täytän 33v

Kyllä tässä kriisiä pukkaa, kun tajuaa kuolevaisuutensa ja alkaa vähitellen kuivahtaa pystyyn kuin mikäkin harppu korppu.

Mul viel 10 vuotta aikaa siihen ;)

Ei oo mullakaan näkyny, just täytin 31. Ehkä tulee sitten neljänkympin- tai keski-iän kriisi?

Mulla tuli kriisi 31-vuotiaana. Jotenkin se alkoi siitä, että tajuntaan iskeytyi se tosiasia,että tämä elämä myös päättyy jossain vaiheessa. Aloin pohtimaan aikaa eteenpäin, tyyliin, että nyt on lapset pieniä, kohta menevät kouluun. Alkoulu, yläkoulu, lukio tai ammattikoulu, ja sittenhän ne jo jättää mut ja muuttavat omilleen. Ja kappas, ollaanm miehen kanssa vanhoja. Ja se on sitten siinä, elämähän on kohta ohi.

Olen sortunut usein sellaiseen "sitku" -elämään, jossa näen itseni onnellisena vasta sitten, kunolen saavuttanut sitä tai tätä. Tai että siellä jossain on se täydellinen elämäntilanne, jossa kaikki on hyvin. Kriisin myötä tajusin, että nyt pitää oikeasti nauttia hetkestä. Tehdä mahdollisuuksien mukaan niitä asioita, jotka on mukavia ja tuo hyvää oloa ja mieltä.  Tämän myötä esim virittelin uudelleen teiniaikojen rakkaan harrastuksen, josta olen aina ajatellut, että sitten joskus.

Yritän Elää hetkessä, nauttia, kun lapset ovat vielä pieniä ja tarvitsevia, vaikka se on välillä rankkaa. Samalla myös ajattelen, mitä kaikkea mukavaa on vielä edessä, ennen pelottavalta tuntuvaa vanhuutta. Olen vakituisessa virassa, jossa voisin olla eläkkeelle saakka. Aloin kuitenkin ajatella, että teen tätä työtä niin kauan, kun se on tuntuu hyvältä, ja sitten voin hakeutua muualle (minulla on tähän mahdollisuus). En halua jumittua mihinkään, koitan opetella tekemään elämästäni antoisaa. 

Omaan kriisiini kuului myös lisääntyneet pelot. Sellainen hallitsemattomuuden tunne. Pelkään, että jotain pahaa tapahtuu, lapsilleni lähinnä. Välillä olen joutua hysterian partaalle, pelkään, että menetän lapseni syystä tai soisesta ja elämäni loppuu siihen. Tämä on ollut pahinta. Sitäkin olen koittanut opetella pois,oppimalla elämään päivä kerrallaan, hyväksymään sen, että vaikka teen parhaani, en koskaan voi hallita kaikkea. Yritän olla luottavaisin mielin. Olen myös alkanut ajatella entistä enemmän uskon asioita, onko Jumalaa, Jeesusta, sitä kaikkea mistä tosiuskovaiset puhuvat. Saapa nähdä, poikiiko sekin sitten jotain.

kertokaa muutkin jotain! :)

Täytän kohta 32 ja nyt on kriisi menossa. Tuntuu, että valokuvissa näytän yhtäkkiä huonommalta. Minua on aina sanottu ikäistäni nuoremman näköiseksi ja nyt olen valokuvia katsoessa havainnut, että silmäluomet näyttäis raskaammilta ja jotainsilmäkulmaryppyjä on. Yhyy. En näytä yhtä hehkeältä.

sitten toinen asia, että ei oo vielä lapsia ja nyt oon tosissani miettiny, että oikeesti varmaan pitäis kohta ruveta yrittämään lastentekoa, jos aikoo.

Ei ole mitään kriisiä ollut, aiempia vastauksia lukiessa tuli mieleen, että olen kyllä kolmenkympin jälkeen aloittanut yliopisto-opinnot ja nyt täysipäiväisesti siellä, en työelämässä tällä hetkellä. En tosin sitäkään pidä minään kriisinä, mulla oli vaan paska työ ja halusin parempaa, ettei tarvitse sitten viisikymppisenä kriiseillä edelleen siinä samassa entisessä paskaduunissa.

Välillä näytän vähän venähtäneeltä ja väsyneeltä kasvoistani, muttei siitäkään mitään kriisiä ole syntynyt, se nyt vaan on sellaista.

No mies järjesti minulle 30v kriisin ihan synttäreiden aikoihin. Hän pani 19v tirppanaa! No nyt on kriisiä kerrakseen kun avioero vireollä. Lapsiakin on.

Minua luullaan 10v nuoremmaksi. Tympii, haluaisin uskottavuutta. 

Taidan pukeutua jakkuun ja leikata lyhyet hiukset.

[quote author="Vierailija" time="14.09.2014 klo 22:23"]

Minua luullaan 10v nuoremmaksi. Tympii, haluaisin uskottavuutta. 

Taidan pukeutua jakkuun ja leikata lyhyet hiukset.

[/quote]

niin muakin luultiin. No nyt alko tulla niitä ryppyjä :/ 

ole vaan nuorekas itsesi vielä kun olet :)

t. Nro 8

[quote author="Vierailija" time="14.09.2014 klo 22:21"]

No mies järjesti minulle 30v kriisin ihan synttäreiden aikoihin. Hän pani 19v tirppanaa! No nyt on kriisiä kerrakseen kun avioero vireollä. Lapsiakin on.

[/quote]

Kamalaa :(

Aloin itsenäistyä. Ajatella mitä haluan itse, enkä vain mitä oletan että minun kuuluisi haluta.

Sama päti jopa uskontoon. Tarkastelin kirkon toimintaa. Minua häiritsi etenkin pappien ylimielisyys. Kuulin piispan vihkimistilaisuudessa, miten osa papeista puhui kirjaimellisesti rahvaasta, juuri tuota sanaa käyttäen. Yksikään pappi ei tuntunut olevan eri mieltä,tai kertonut olevansa eri linjoilla. Tuntui pahalta.

huomasin kirkon toiminnan olevan hyvinnitsekästä, uskovien useimmiten. Miten he voivat ajatella olevansa enemmän oikeassa kuin vaikka Hindut? Ja samaa oikeassa olemisen logiikkaa he soveltavat arkipäivän tilanteissakin. Ja miten he tuomitsevatkaan toisiaan?

lopulta huomasin uskonnon olevan kaikkea muuta kuin se mitä koulussa opetettiin eli totta. Erosin kirkosta ja lahjoitin osan verosäästösätä kahteen järjestöön , liittymällä jäseniksi niihin.

aika pitKä tilitys, mutta tuollainen "kriisi" mulla.

[quote author="Vierailija" time="14.09.2014 klo 22:23"]

Minua luullaan 10v nuoremmaksi. Tympii, haluaisin uskottavuutta. 

Taidan pukeutua jakkuun ja leikata lyhyet hiukset.

[/quote]

Kyllä 9. kommentin kirjoittanuttakin luullaan kypsässä 35-vuoden iässä juuri ja juuri 20-vuotiaaksi. Itsehän sen naaman venähtämisen, kuten muutkin ikääntymisen merkit, huomaa. Tässä iässä siitä ei enää tarvitse mitään kriisejä vetää, joskus 25-vuotiaana olin vielä todella sydämistynyt siitä kun minua luultiin alaikäiseksi. Uskottavuutta saa olemalla pätevä :)

[quote author="Vierailija" time="14.09.2014 klo 22:41"]

[quote author="Vierailija" time="14.09.2014 klo 22:23"]

Minua luullaan 10v nuoremmaksi. Tympii, haluaisin uskottavuutta. 

Taidan pukeutua jakkuun ja leikata lyhyet hiukset.

[/quote]

Kyllä 9. kommentin kirjoittanuttakin luullaan kypsässä 35-vuoden iässä juuri ja juuri 20-vuotiaaksi. Itsehän sen naaman venähtämisen, kuten muutkin ikääntymisen merkit, huomaa. Tässä iässä siitä ei enää tarvitse mitään kriisejä vetää, joskus 25-vuotiaana olin vielä todella sydämistynyt siitä kun minua luultiin alaikäiseksi. Uskottavuutta saa olemalla pätevä :)

[/quote]

Joo ja esim. asiakaspalvelutyössä, kuten itse olen, pitää luottaa että kokemus tuo koko ajan varmuutta. Ja se varmuus tuo uskottavuutta. Joskus asiakkaat kommentoi, että näytän nuorelta tai sitten ne kysyy, että kauankos kestää opiskella tuo tutkinto tms. Sitten saatan mainita, että kyllähän tähän 30-ikävuoteen mennessä nyt ehtii.. Tai voihan sitä joskus vaikka sanoa, että "kiitos, otan tuon kohteliaisuutena..."

Mua ei ole kiinnostanut pätkääkään kolmenkympin jälkeen mitä muut mun nuoresta ulkonäöstäni ajattelevat. Palkanmaksaja arvostaa. Yliopistolla taas sulaudun muiden opiskelijoiden joukkkoon vaivatta. Loppupeleissä tämä on pelkästään Win Win -tyyppinen tilanne :o) Eikä tää tule varmaan kymmeniä vuosia enää kestämään :D

Minäkin koin tuon itsenäistymisen jotenkin vahvempana. Minä päätän ja tiedän, mikä on parhaakseni. Olen iloinen, ettei minulla ole teini-iän ulkonäköpaineita vaan olen sinut itseni kanssa. Treenaan innokkaasti, koska haluan olla rautainen mummu :) Ainoa kriisi on koskenut opiskelua, sillä kohta voi olla liian myöhäistä aloittaa mitään.. Nykyinen työni on kivaa, mutta en tienaa tarpeeksi ja sekös ärsyttää, etten nuorena ymmärtänyt lukemisen merkitystä.

Aloin ajatella elämääni ja uraani ja halusin jotain parempaa sekä muutosta vallitsevaan tilanteeseen. Hain töitä toiselta puolelta Suomea, sain töitä (mies haki perässä sai myös) ja muutettiin uudelle paikkakunnalle. En silloin ajatellut että "jaahas, nyt minulla on kolmenkympin kriisi", mutta nyt kun aikaa on kulunut jo muutama vuosi, tajusin että tuo muutosaika osui juuri siihen kolmenkympin tietämille.

Mulla taas nyt 31-vuotiaana on tullut sellanen olo, että tässäkö tämä elämä nyt sitten on? On mies ja pari lasta, ammatti ja ihan ok työ, josta saa ihan ok palkkaa. Asuntokin on ja periaatteessa kaikki mitä ihminen tarvitsee. Mitäs sitten? 

En oikeasti tiedä. Viimeiset vuoden on menneet aika nopeasti pienten lasten kanssa, ei ole ollut edes hirveästi aikaa miettiä mitä seuraavaksi, kunhan on vaan painanut menemään päivä kerrallaan.

On aika ahdistaviakin ajatuksia tullut, muun muassa että olenko nyt valinnut oikean miehen ja oliko järkeä tehdä edes koko lapsia, kun kuitenkin se elämä pyörii niin paljon niiden ympärillä vielä pitkään, että ehtiikö sitä edes kunnolla miettiä mitä sitä itse haluaisi? Ja onko ne asiat, jotka itse syvällä sisimmässään haluaisi edes mahdollista toteuttaa näin perheellisenä.