Minkä ikäisenä lakkasit hakemasta vanhempiesi hyväksyntää?

up

Komppi kuutoselle.

En lakkaa minäkään koskaan hakemasta vanhempieni hyväksyntää, se on minusta täysin normaalia toivoa olevansa lähimpien perheenjäsentensä hyväksymä. Onneksi vanhempani ovatkin oikein mukavia ja tukevat lapsiaan ja lapsenlapsiaan.

Samaten lakkaan olemasta heistä riippuvainen vasta, kun kuolo heidät korjaa. He ovat minusta riippuvaisia. Määrittelen riippuvuuden henkiseksi kontaktiksi, en puhu siis siitä, voinko ostaa asunnon tai vaihtaa työpaikkaa omalla päätökselläni.

Vaan että tarvitsenko yhteyttä heihin.

Väitän, että tämän ymmärtäminen vaatii todellista kypsyyttä. Toki, jos vanhemmat ovat narsisteja, jotka pilaavat lapsensa itsetunnon ja elämän, silloin irtiotto on varmaan tarpeenkin. Mutta normaalien vanhempien normaali lapsi - mihin tarvitaan erityistä itsenäisyysjulistusta?

terv. 46-vuotias, kahden lapsen naimissa oleva äiti

Olin alle kouluiän, kun tajusin, että olen fiksumpi kuin vanhempani ja että he vedättävät minua luullen, etten ymmärrä. Sen jälkeen en ole luottanut heihin. Tietenkin olin heistä riippuvainen, taloudellisesti 18-vuotiaaksi asti, jolloin pystyin muuttamaan pois kotoa opiskelemaan, mutta henkisesti katkaisin napanuorani liiankin varhain. Terapiaa on vaatinut tämäkin tilanne - ei tarvitse kadehtia. On rankkaa kasvaa täysin ilman vanhempien tukea.

Voi 25 miten tunnenkaan ajatuksesi....

Vähän yli 40 vuotiaana onnistuin siinä

n. 27-vuotiaana, muutaman vuoden terapian jälkeen.

Mä olen jollain tasolla edelleen isän kanssa epäsujut. Esim. se, ettei isäni voi /osaa pitää minuun yhteyttä nykyisen vaimonsa estäessä on minulle todella vaikeaa. Koko ajan tulee pala palalta esiin uusia tilanteita, joissa uusi vaimo asettuu väliin.

En osaa sanoa, olenko riippuvainen hyväksynnästä, mutta kaipaisin sitä, että isä ajattelisi minua ja tekisi edes sen verran minun takiani, että vastaisi kun pyydän soittamaan. Mutta ei.

Äidin kanssa on helpompaa. Hän ei ole sentään hylännyt minua, mutta ei hänkään ole koskaan antanut tunnetta, että hyväksyy ja ymmärtää minua. En ole halunnut hylätä vanhempiani vaan olen odottanut, että olisin heille rakas. Mutta ei sitä osoitusta taida tulla. En kyllä ole sen eteen mielestäni mitään tehnytkään, siis mitenkään mielistellyt.

[quote author="Vierailija" time="25.09.2013 klo 21:45"]

Mä olen jollain tasolla edelleen isän kanssa epäsujut. Esim. se, ettei isäni voi /osaa pitää minuun yhteyttä nykyisen vaimonsa estäessä on minulle todella vaikeaa. Koko ajan tulee pala palalta esiin uusia tilanteita, joissa uusi vaimo asettuu väliin.

En osaa sanoa, olenko riippuvainen hyväksynnästä, mutta kaipaisin sitä, että isä ajattelisi minua ja tekisi edes sen verran minun takiani, että vastaisi kun pyydän soittamaan. Mutta ei.

Äidin kanssa on helpompaa. Hän ei ole sentään hylännyt minua, mutta ei hänkään ole koskaan antanut tunnetta, että hyväksyy ja ymmärtää minua. En ole halunnut hylätä vanhempiani vaan olen odottanut, että olisin heille rakas. Mutta ei sitä osoitusta taida tulla. En kyllä ole sen eteen mielestäni mitään tehnytkään, siis mitenkään mielistellyt.

[/quote]

Ja olen siis 38v.

Tässä numero 4 taas. Minä voisin kertoa tässä vielä tarkemmin omasta äitisuhteestani. Kyseessähän ei siis ollut todellakaan mikään erityinen "itsenäisyysjulistus" vanhemmista, tai mikään erityinen tietoinen irrottautuminen äidistä, tai todellakaan mikään hylkääminen -ainakaan minun osaltani. Kyseessä oli vain henkinen kasvu, aikuistuminen.

Meillä ainakin oli aina äidin kanssa tosi läheiset ja hyvät välit. Kaikesta juttelimme ja kaiken jaoimme. Välillä tuntui, että hän oli enemmän paras ystäväni kuin äitini. Sitten vaan tajusin, että se elämä mitä elän ei ole sellainen jota haluan. Että olin tehnyt paljon valintoja ja tekoja siksi, että "niin vaan kuuluu tehdä", kaikki muutkin tekevät niin ja koin, että elämällä ja olemalla tietynlainen, saan hyväksyntää ympäristöltäni. Myöhemmin olen tajunnut, että elin juuri samanlaista elämää, mitä äitini elää edelleen -tottakai, koska sieltähän tällaiset jutut opitaan.

Sitten muutuin, rohkaistuin, sain itsevarmuutta ja aloin tehdä enemmän asioita joista itse nautin, lopetin tekemästä sellaisia asioita mitä oletin muiden minulta haluavan. Aloin etsiä omia ajatuksiani, arvojani ja aatteitani sen sijaan, että imisin niitä ympäröivästä yhteiskunnasta. Lopetin nuolemasta toisten perseitä, vaikka olen kyllä edelleen silti kohtelias ja hyväkäytöksinen ja ajattelen paljon muita -en vaan enää oman hyvinvointini kustannuksella. Itsetuntoni kohosi, uskalsin hyväksyä itseni juuri sellaisena kuin olen. Minusta tuli itsevarmempi, onnellisempi ja voin paremmin kuin koskaan ennen.

Mutta tämä ei valitettavasti käynytkään äidille. Enää en ollutkaan sellainen millaiseksi hän oli minua kasvattanut. Enää en sopinutkaan siihen muottiin, johon hän oli minua koko ikäni laittanut. Siihen muottiin, jossa ovat hänen mielestään "normaalit, hyvät ja kunnolliset ihmiset". Kun lopetin muiden miellyttämisen oman hyvinvointini kustannuksella, opettelin ilmaisemaan omat mielipiteeni, opettelin sanomaan tarvittaessa ei, aloin pukeutua sellaisiin vaatteisiin ja näyttää sellaiselta kuin itse koen hyväksi jne. jne., niin äitini ei hyväksynytkään tätä. Terveys- ja eettisistä ja ekologisista syistä aloin kasvissyöjäksi. Terveys- ja mukavuussyistä aloin kulkea paljon paljain jaloin. Hän näki tämän kaiken ilkeytenä, itsekkyytenä ja lapsellisena kapinana, epänormaalina huomionhakuisuutena ("kun on pakko ihan väkisin koittaa olla niin erilainen" -aiemmin minusta taas tuntui, että on pakko ihan väkisin koittaa olla samanlainen kuin muut). Tein kuulemma asioita vain ärsyttääkseni häntä.

Jos suunnitelmani, ideani, ajatukseni tai mielipiteeni poikkeaa paljon äidin (ja samalla ns. yleismassan) mielipiteistä, hän suuttuu. Ei halua tietää miksi olen sitä mieltä kuin olen, hän vain suuttuu ja tuhahtelee eikä halua puhua asiasta. Ja ilmaisee, että pitää minua aika tyhmänä ja hölmönä, kun olen mieltä X.

Hän ottaa nykyisin kaiken sanomani automaattisesti negatiivisena, haukkumisena ja arvosteluna häntä kohtaan. Vaikka en todellakaan tarkoittaisi sitä niin. Sen vuoksi hän myös suuttuu niin helposti oli keskustelumme aihe mikä tahansa. Olen kokenut sittemmin parhaimmaksi olla vain mahdollisimman hiljaa hänen seurassaan, ja varsinkaan olla ilmaisematta omia mielipiteitäni. Joudun varomaan tosi paljon mitä teen ja sanon hänen seurassaan, eli en voi edelleenkään olla oma itseni, jos haluan pitää välimme yhtään asiallisina.

Hän on minulle edelleen ihana ja rakas ihminen, enkä usko että hän tekee tätä ilkeyttään. Siellä on varmaan syvemmällä jotain paljon suurempaa, pelkoa tätä muutosta kohtaan, ehkä jopa jonkinlaista salaista katkeruutta sitä kohtaan, että minä olen uskaltanut alkaa elää omaa elämääni enkä muiden elämää, kuten äiti tekee edelleen.

Minä en koskaan halunnut, että tämä olisi mennyt näin. En koskaan. Miksi olisin tarkoituksella halunnut menettää välit maailman rakkaimpaan ja tärkeimpään ihmiseen? Tajusin vaan vihdoin, mitä haluan olla ja mitä olen aina sisimmässäni ollut. Ja uskasin olla sitä. Olin onnellinen. Kerroin äidilleni uusista suunnitelmistani, ideoista, ajatuksista joista olin todella innoissani ja sainkin vastaan tyrmäyksiä, haukkumista, vähättelyä. Sain kuulla suoraan, miten äiti toivoo, että tulen järkiini ja se sama ihana tyttö, jollainen olin aiemmin, löytyy minusta vielä. Sain kuulla suoraan, että äiti häpeää minua. Häpeää sitä miltä näytän, mitä teen. Hän pyysi minua usein "pukeutumaan normaalisti" kun tulen käymään tai jos liikumme jossain yhdessä niin, että joku hänen tuttunsa saattaa nähdä. Hänen mielestään on itsekästä, että en yhtään ajattele muiden mielipidettä esim. pukeutumisessani, sitä mitä muut minusta ajattelevat. En ymmärrä tätä ajatusmaailmaa, minun mielestäni taas on varsin itsekästä olettaa ja odottaa keltään toiselta mitään tietynlaista ulkonäköä.

Valitettavasti siis minun itsenäistymiseni ja aikuistumiseni 24-vuotiaana oli äidille niin kova paikka, että hän ei sitä voinut hyväksyä. Eikä hyväksy vieläkään, vaikkakin nykyisin olemme taas kuitenkin sentään ihan neutraaleissa puheväleissä. Ja tiedän kyllä, että hän edelleen rakastaa minua. Harmi vaan, että hän tuo sen esille tuollaisen kieltävän pelkoreaktion eikä hyväksynnän kautta.

Ja ei, vaikka äitini on minulle todella tärkeä, en ole valmis elämään omien arvojeni ja onnellisuuteni vastaisesti vain siksi, että hän olisi tyytyväinen. Siksi, että saisin häneltä hyväksyntää jota en saa olemalla oma itseni. Joku voi pitää tätä itsekkäänä, mutta minusta on paljon itsekkäämpää vaatia toista olemaan tietynlainen, että voit tykätä hänestä. Varsinkin, jos se toinen sattuu olemaan oma lapsi.

Ja ennen kuin joku ehtii sanoa, niin kyllä, olen yrittänyt jutella aiheesta hänen kanssaan moneksi. Reaktio on aina sama; äiti suuttuu eikä suostu keskustelemaan asiasta. Olen jopa ehdottanut johonkin terapeutille menoa, jotta voisimme sen avulla taas oppia keskustelemaan ja korjaamaan välejämme. Hän on sitä mieltä, että ihan turha kaivella mitään menneitä kun tulee vaan paha mieli. Parempi haudata ne negatiiviset ajatukset ja tunteet kuin käsitellä niitä. Ei hänen kanssaan vaan voi jutella näistä, pitää olla vaan hiljaa ja sanoa ainoastaan positiivisia ja kivoja asioita.

Itkuhan tässä tuli tätä kirjoittaessa. On aika kova ikävä äitiä. Sitä, mitä meidän välillä oli vielä muutama vuosi sitten. Hänelläkin on varmasti, mutta hän ei taida ymmärtää, että hänen oma asenteensa ja suhtautumisensa minun henkiseen kasvuuni ja muutokseeni on niiden meidän välien tiellä.

Rakastan sinua silti äiti tosi paljon. Kaikkea hyvää sinulle <3 Ehkä vielä joskus voit hyväksyä minut ja rakastaa minua juuri tällaisena kuin olen.

24-vuotiaana ja sitten menikin välit kokonaan, kun en enää suostunutkaan olemaan siinä muotissa, mihin minua oli koko elämäni tungettu ja johon olin antanut itseäni tunkea. Aloin olla oma itseni ja tehdä asioita joista itse tykkään, joka äidilleni tarkoitti sitten sitä, että minusta tuli kuulemma itsekäs ja ilkeä. Jep jep.

Eli numero 2, nimenomaan kuten kirjoitit. Ja valitettavasti tämä on arkipäivää aika monien perheissä :( Lapsi kelpaa niin kauan kuin sopii vanhempien muodostamaan "hyvän ihmisen muottiin". Valitettavan usein jopa vanhempien hyväksyntä on melko ehdollista.

20-vuotiaana lopullisesti. Isäni kommentti oli viimeinen pisara. Ihanan vapauttavaahan se oli. En ole mitään velkaa vanhemmilleni, koska he olivat todella paskoja.

Mä en ole lakannut vielä, enkä toivottavasti koskaan lakkaakaan. On mun vanhempani sentään mulle sen verran tärkeitä, että heidän hyvä olonsa on minulle myös tärkeää. jos voin tehdä jotain heitä ilahduttaakseni tai tukeakseni teen sen. Jos ajattelen, että heillä voi olla hyviä neuvoja, kysyn niitä. muutenkin pyrin antamaan heille tilaa elämässäni ja otan osaa heidän elämäänsä.

Olen 41 vuotias, työssäni menestynyt, taloudellisesti hyvinvoiva, perheellinen ihminen. Sekä minä että vanhempani ovat erehtyväisiä ihmisiä, kaukana täydellisestä. Mutta kuten sanottu, ei se ole vähentänyt vanhempieni merkitystä elämässäni tai rakkauttani heitä kohtaan.

Yritän paraikaa katkaista napanuoraa. ikää on 45 v. Karmivaa, tiedän...

Silloin kun tajusin että vanhempani tarvitsevat minua enemmän kuin minä heitä. En muista milloin tämä tapahtui, olin ehkä jotain 35v.

26-vuotiaana, kun olin taloudellisesti heistä riippumaton.

[quote author="Vierailija" time="23.09.2013 klo 18:16"]

Silloin kun tajusin että vanhempani tarvitsevat minua enemmän kuin minä heitä. En muista milloin tämä tapahtui, olin ehkä jotain 35v.

[/quote]

ja silloinko sä hylkäsit ne? Aika ikävä ihminen olet.

No ei sinne päinkään. Silloin tajusin, ettei minun tarvitse ajatella esimerkiksi uskonnosta samoin kuin he. Aiemmin ajattelin, että olen velkaa heille kaikesta sillä tavalla, että ikään kuin arvostaakseni heitä takaisin minun pitäisi jakaa heidän mielipiteensä. Nyt en ajattele. Tämä muutos tapahtui samoihin aikoihin kun huomasin, että he tarvitsevat minua enkä minä heitä, kuten aiemmin. Hylännyt ei ole kukaan ketään, enkä usko että he edes tietävät tästä DRAMAATTISESTA MUUTOKSESTA mitään.

Ei mun ole koskaan tarvinnut miellyttää vanhempiani, enkä muista sitten lapsuuden hakeneeni heiltä mitään hyväksyntää. Mut on aina hyväksytty tällaisena kuin olen ja mut on jo pienestä kasvatettu hyvin itsenäiseksi ja omatoimiseksi. Mua ei ole siis tungettu mihinkään muottiin tai odotettu mitään. Itse olen aina saanut päättää asiani, nuorena se vaikutti ajoittain jopa vanhempien välinpitämättömyydeltä, mutta ei se sitä oikeasti ollut. Mulla on ollut ihan hyvä koti, mutta itse olen saanut hoitaa ja päättää omat asiani, ja kantanut myös vastuun päätöksistäni. Se on kasvattanut musta hyvin itsenäisen jo nuorena, mikä on toisaalta hyvä, mutta toisaalta on ollut vaikea ottaa muiden mielipiteitä huomioon aikuisenakaan.

Kamalaa, olin jo noin 37 v. kun tajusin, että kelpaan vanhemmilleni vain jos olen heidän kanssaan samaa mieltä ja elän niin kuin he olettavat ja niin että he voivat kehuskella tekemisilläni ja lasteni tekemisillä, esim. koulumenestyksellä.

Kamalaa, olin jo noin 37 v. kun tajusin, että kelpaan vanhemmilleni vain jos olen heidän kanssaan samaa mieltä ja elän niin kuin he olettavat ja niin että he voivat kehuskella tekemisilläni ja lasteni tekemisillä, esim. koulumenestyksellä.