Lue keskustelun säännöt.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Alue: Aihe vapaa
Minkä ikäisenä lakkasit hakemasta vanhempiesi hyväksyntää?
23.09.2013 |
Tai muuten miellyttämästä heitä ja olemasta heistä riippuvainen?
Kommentit (27)
Juuri tuollainen tilanne oli minulla, kuin numerolla 14.
t. 4
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Joskus 3-kymppisenä 10 v. sitten tajusin, että mun ei tarvitse kertoa heille kaikkea ja kysellä mielipidettä joka asiaan. Sen jälkeen olen elänyt omaa elämääni kuitenkin heidät huomioiden ja välittäen. Kerron asiat kun päätökset on tehty ja silloin ilmoitusasiana. Kyllä heillä tuntuu luottoa löytyvän, että osaan ja mieheni kanssa osaan tehdä oikeita päätöksiä. Tapaamme säännöllisen epäsäännöllisesti, mutta en ota huonoa omatuntoa. Matka heiltä meille on yhtä pitkä kuin meiltä heille.
[quote author="Vierailija" time="23.09.2013 klo 21:04"]
[quote author="Vierailija" time="23.09.2013 klo 16:33"]
En nyt oikein tajunnut. Ei ihminen ole mikään koira, joka yrittää miellyttää isäntäväkeään eikö normaali vanhempi sellaista edes lapseltaan odota. Vai onko teillä muilla niin, että olette kumarrelleet vanhempienne edessä johonkin tiettyyn ikään tapahtumaan asti tai peräti vieläkin? Olen vanhemmilleni ihminen siinä missä muutkin, eivät he ole odottaneet minun matelevan edessään ja mielistelevän heitä.
[/quote]
Ei tajunnut tämä kirjoittaja tajuta kysymystä? Vaikkei ihminen ole "koira", niin kyllä vanhemman ja lapsen välillä on yleensä sellainen side.. Halutaan miellyttää toisiaan ja saada hyväksyntä.
Omat vanhempani, erityisesti äitini, on onnistunut teini-iästä asti mollaamaan ja arvostelemaan jokaista tekoani, vaikka olen kuinka oikein yrittänyt toimia. Muuten oikein rakastava ja huolehtiva, mutta henkisesti kovin vaativa.
Muutimme aviomieheni kanssa monen sadan kilometrin päähän - tilanne helpottunut huomattavasti. En hae vanhempiani hyväksyntää joka asiaan, mutta esitän heille vain asiat joista he eivät keksi mahdottoman paljon sanottavaa.. Joudun silti edelleen olemaan varovainen sanomisistani ja tekemisistäni, en voi sille mitään enkä koe itseäni "koiraksi" sen vuoksi, mitenkä minua kohdellaan. Olen monta kertaa ottanut äidin kanssa yhteen asioista, mutta se ei tunnu auttavan :)
[/quote] Ei minun ole tarvinnut koskaan hakea vanhempieni hyväksyntää, ei pienenä, ei nuorena, ei aikuisena. Samoin kuin vastaavalla nro 12 on minunkin asiat ja en osaa oikein muuta vaihtoehtoa edes ajatella valitettavasti. Ihmeen paljon täällä liikkuu näköjään porukkaa, jolla asiat eivät näin onnellisesti ole olleet.
Hyvä nro 18, ole kiitollinen että vanhempasi antavat sinun olla ja tehdä niin kuin haluat.
En nyt oikein tajunnut. Ei ihminen ole mikään koira, joka yrittää miellyttää isäntäväkeään eikö normaali vanhempi sellaista edes lapseltaan odota. Vai onko teillä muilla niin, että olette kumarrelleet vanhempienne edessä johonkin tiettyyn ikään tapahtumaan asti tai peräti vieläkin? Olen vanhemmilleni ihminen siinä missä muutkin, eivät he ole odottaneet minun matelevan edessään ja mielistelevän heitä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Heti kun 18v täytin.
Samana päivänä muutin pois enkä sen jälkeen ole hyväksyntää hakenut enkä ole miellyttänyt. Siinäpähän ovat.
Alue: Aihe vapaa
[quote author="Vierailija" time="23.09.2013 klo 16:33"]
En nyt oikein tajunnut. Ei ihminen ole mikään koira, joka yrittää miellyttää isäntäväkeään eikö normaali vanhempi sellaista edes lapseltaan odota. Vai onko teillä muilla niin, että olette kumarrelleet vanhempienne edessä johonkin tiettyyn ikään tapahtumaan asti tai peräti vieläkin? Olen vanhemmilleni ihminen siinä missä muutkin, eivät he ole odottaneet minun matelevan edessään ja mielistelevän heitä.
[/quote]
Ei tajunnut tämä kirjoittaja tajuta kysymystä? Vaikkei ihminen ole "koira", niin kyllä vanhemman ja lapsen välillä on yleensä sellainen side.. Halutaan miellyttää toisiaan ja saada hyväksyntä.
Omat vanhempani, erityisesti äitini, on onnistunut teini-iästä asti mollaamaan ja arvostelemaan jokaista tekoani, vaikka olen kuinka oikein yrittänyt toimia. Muuten oikein rakastava ja huolehtiva, mutta henkisesti kovin vaativa.
Muutimme aviomieheni kanssa monen sadan kilometrin päähän - tilanne helpottunut huomattavasti. En hae vanhempiani hyväksyntää joka asiaan, mutta esitän heille vain asiat joista he eivät keksi mahdottoman paljon sanottavaa.. Joudun silti edelleen olemaan varovainen sanomisistani ja tekemisistäni, en voi sille mitään enkä koe itseäni "koiraksi" sen vuoksi, mitenkä minua kohdellaan. Olen monta kertaa ottanut äidin kanssa yhteen asioista, mutta se ei tunnu auttavan :)