Lue keskustelun säännöt.
Mun pappa on sairaalassa eikä enää sieltä palaa...
18.12.2006 |
Pisti vasta kyynelehtimään tuo ketju " mitä sanoa kuolevalle ihmiselle" ...
Tähän asti olen ollut kovin järkiperäinen ja rationalistinen, lähinnä mummon jaksamisesta huolissaan ollut.
Miten käy kun ei enää ole sitä pappaa, isän isää...Kun ei ole enää isääkään!!
Kuka kertoo nyt ne hauskat jutut (ehkä miljoonatta kertaa, mutta silti) ja kun osa revitään minunkin juuristani irti...vaikka juurethan kyllä pysyy sydämessä aina.
Eikä se pappa vielä mihkään ole mennyt. Siellä se sairaalassa on ja pääsee jouluksi hetkeksi kotiinkin:-) Mutta minä en ole siellä. Surullista on, että jos hän kohta lähtee, niin lapseni ei tule häntä varmaankaan muistamaan kun on itse vasta alle kolmevuotias....
Onneksi lapsella on oma isä ja tosi hyvä toinen pappa...:-)
Kommentit (5)
vielä ehdit kirjoittaa hänen tarinoitaan esim. vihkoon muistoksi. Kirjoita myös erilaisia tapahtumia, joita olette yhdessä kokeneet. Ota paljon valokuvia papasta ja lapsesta, myös sinusta heidän kanssaan. Näin häneltä jää paljon konkreettista sinulle ja lapsellesi.
Elämän kiertokulku on tätä ja kaikista omalla ajallaan aika jättää. Hän on jo vanha ihminen ja oikeutettukin pääsemään paikkaan parempaan. Jälkeen jäävät jäävät suremaan, mutta muistot kultaa tuon surun. Sitten hänen on hyvä olla...
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Itse en ole koskaan tavannut kumpaakaan pappaani, kuolivat vuosia ennen kuin synnyin.
Voimia!
Ei isä ehtinyt nähdä ekaa " veri" lapsenlasta vaikka sanoi jaksavansa siihen kunnes syntyy...kohta tulee kolme vuotta lähdöstä. Tapaninpäivänä.
Meillä oli isän kanssa erikoinen suhde, molemmat tulisia tja äkkipikaisia ja varsinkin teini-ikäisenä tuli paukuteltua ovia, sillä isä oli se läheisin henkilö elämässä. Vanhempani erosivat kun oli vasta pieni ja jäin isälle. Hänen kanssaa olen siis elänyt suurimma osan elämästäni. Äiteihin (huom. monikko) minulla on kaikkiin hyvä suhde, mutta isä on eri asia. Varmaan kaikilla on erityislaatuinen suhde isään, verrattuna esim. äitiin....Isälle saatoin olla juuri se mitä olen/olin.
No niin, tähän taas tultiin...silmät turpoaa! Tapanina täytyisi jaksaa mennä haudalle...niin harvoin käydään, että hävettää. Vaikka on naapurikunnassa.
Minulla ei ole yhtään tuoretta kuvaa isästä esillä. Vain yksi iso mustavalkoinen tosi hyvä kuva isästä 16-vuotiaana on kehistettynä piirongin päällä. En tiedä milloin jaksan laittaa sellaisen kuvan, jollaisena hänet muistan. Se saattaa vielä kestää...
En näytä ulos näitä tunteita, mutta kyllä ne ovat täällä. Pitää esittää niin pirun reipasta aina. Ärsyttää!
Ap
Vierailija:
Minun kuopukseni ei koskaan nähnyt isääni, hän syntyi reilu vuoden isän kuoleman jälkeen. Mutta isän kuva on pysyvästi näkyvillä ja kuopus tietää sen olevan isoisä. Nyt on sen kokoinen, että aina välillä katsoo kuvaa ja sanoo " ' äiti kerro" -- jolloin pitää kertoa, että se on isoisä, joka on nyt taivaassa.
Totta puhuit juurista: minun peruskallioni halkesi joitakin vuosia sitten, kun isä kuoli. Eikä toista samanlaista kallipohjaa enää tule elämääni tulemaan. Aviomies on elämäni rakkaus, toki, mutta isäni oli kyllä elämäni mies :-), peruskallioni.