Asperger -lapsesta, näinkin voi käydä:

Kälyni esikoisella oli aspergeriin viittaavaa käyttäytymistä. Diagnoosin hän sai joskus, kun oli 7 v - muistaakseni diagnoosia ei tuolloin nuoremmalle annettu. Liekö miten nykyään, en tiedä.

Ihan parin-kolmen vuoden iästä oireet olivat tosi vaikeita. Päiväkodissa pojalla oli oma henkilökohtainen avustaja aggressiivisen käyttäytymisen vuoksi. Hänellä ei ollut yhtään kaveria. Kotona poika oli täysin vahdittava, ettei tapa pikkuveljeänsä, teki yleensäkin kaikkea normaalisti kiellettyä. Yritti mm. tökätä veljeänsä saksilla silmään ja pudottaa toisesta kerroksesta alakertaan kaiteen yli jne

Koulun alaluokille hän ei saanut omaa avustajaa, kun ei kuulemma ollut varaa  (poika oli normiluokalla). Tästä seurasi se, että koko luokan yhteisen kouluavustajan kaikki aika meni vahtiessa tätä yhtä poikaa. Vanhemmat olivat vuosikausia tosi väsyneitä ja masentuneita, pelkäsivät tulevaisuutta, että mitähän pojasta tulee ja pärjääkö hän ikinä omillaan.

Pikkuhiljaa tilanne muuttui paremmaksi. Nyt poika kirjoittaa ylioppilaaksi, on pärjännyt lukiossa mainiosti. Hänellä on paljon kavereita ja pari pidempiaikaista tyttöystävääkin on ollut. On käynyt kolmena kesänä kesätöissä, ihan normaalisti mennyt töissä. Nyt hän käy autokoulua.

Eli tosi vaikeasta tilanteesta kaikki on kääntynytkin ihan hyvin mallilleen.

Tsemppiä erityislasten vanhemmille!