Surettaa valmiiksi pikkulapsiajan ohi meneminen :(

Mun lapseni ovat jo isoja: 8-, 11- ja 16-vuotiaat. Silti kuulen edelleen päivittäin lapsiltani heidän rakastavan minua. Jopa esikoinen sanoo sen viikoittai, eilen jän sanoi minun olevan ihana. Toki se pikkulapsi aika on ihanaa, mutta niin on tämäkin aika. Ja sitten toivottavasti jonkin ajan jälkeen on lastenlapsia.

Mä elän mielestäni elämäni parasta aikaa nyt teini-ikäisten äitinä :) Kyllä aika valmentaa sinutkin siihen.

Ihana kuulla!! :)

Minunkin poikani sanoo päivittäin minun olevan ihana, rakas ja että tykkää äitistä superpaljon. Ja että tykkää vielä kun mä olen vanha mummo :) Vaikka hän on poika, toivon että meillä säilyy tämä läheinen ja lämmin suhde, ja että kuopuksen kanssa rakentuu samanlainen. Jotkut sanovat, että tyttöjen kanssa se säilyy läpi elämän, mutta pojistaan "joutuu luopumaan" jossain vaiheessa. Toivon todella että tuo ei pidä paikkaansa, kahden pojan äitinä tuntuisi kauhean pahalta. :(

Ap.

[quote author="Vierailija" time="28.11.2013 klo 22:17"]

Mä elän mielestäni elämäni parasta aikaa nyt teini-ikäisten äitinä :) Kyllä aika valmentaa sinutkin siihen.

[/quote]

Kiitos, ihanasti sanottu tuo että aika valmentaa. <3 itkua täällä tihrustan valtoimenaan, joten taitaa olla osaksi kyse myös raskaushormonihuurusta. Kylläpä helpottaa oloa täm avautuminen.

Ap.

Mulla nuo kolme lasta ovat kaikki poikia ja kaikki aivan ihania. Halejakin saan päivittäin ja jopa siltä teiniltäkin viikoittain.

Täällä toinen "surija". Muksut 2v ja 5v ja jo surettaa, ettei tätä kautta enää kovin kauan kestä, kun on jo kaverit ym. tärkeämpi. Ihana saada haleja ja välittömiä reaktioita ja aamulla möngitään viereen peiton alle ym, en haluaisi luopua niistä hetkistä. Itse haluaisin vielä kolamannen, mies ehdottamasti ei...

Miten musta taas tuntuu, että pojat jotenkin välittömämpiä suhteessa äitiinsä, ja helpommin sanovat rakastavansa ym... Äiti on kuitenkin aina äiti. Toki luonne vaikuttaa ja se tietty miten lapsia on kasvatettu..

[quote author="Vierailija" time="28.11.2013 klo 22:36"]

Täällä toinen "surija". Muksut 2v ja 5v ja jo surettaa, ettei tätä kautta enää kovin kauan kestä, kun on jo kaverit ym. tärkeämpi. Ihana saada haleja ja välittömiä reaktioita ja aamulla möngitään viereen peiton alle ym, en haluaisi luopua niistä hetkistä. Itse haluaisin vielä kolamannen, mies ehdottamasti ei...

[/quote]

Noin pienillä jo kaverit tärkeämpiä? Voih, odotahan vielä, tulet pettymään.

Mulla nuo 8- ja 11-vuotiaat viettävät joka ilta tovin parisängyssä peiton alla ennen kuin menevät omiin sänkyihin nukkumaan.

[quote author="Vierailija" time="28.11.2013 klo 22:41"]

Miten musta taas tuntuu, että pojat jotenkin välittömämpiä suhteessa äitiinsä, ja helpommin sanovat rakastavansa ym... Äiti on kuitenkin aina äiti. Toki luonne vaikuttaa ja se tietty miten lapsia on kasvatettu..

[/quote]

Niin jos ajattelee aikuisia ihmisiä, niin ehkä sen tyttären kanssa on enemmän yhteistä tekemistä aikuisena, esim shoppailua ja teatterikäyntejä, mutta kyllä aikuisillakin pojilla vaan äitiin on sellainen jonkinlainen vahva side. Äiti on kuitenkin se aivan ensimmäinen nainen pojan elämässä, ja se vaikuttaa paljon pojan myös tuleviin naissuhteisiin. Jos äitisuhde on hyvä, niin äiti on takuulla tärkeä pojalleen läpi elämän. Näin ainakin jos omaa sukua katson, niin on.

Minusta tuntuu, että sinä kaipaisit useampia lapsia. Sit kun sitä kaikkea on kokemassa jo neljättä kertaa, alkaa tuntumaan, ettei tätä enää viitsisi. Lapsetkin ovat erilaisia. Yhden kanssa menee helposti ja koettelee hermoja vasta kouluiän kynnyksellä, toinen on vaativa jo vauvana. Olen itse käynyt läpi vastaavaa neljännessä raskaudessa, surin, ettei tätä kaikkea enää saisi kokea. Nyt se neljäs on kohta kolme, enkä tosiaan enää haluakaan kokea, vois leikillä sanoa, että 3ja puoli lasta olisi riittänyt. On se silti rakas, omapäisyys vaan koettelee minua, kun edellisen kanssa oli niin helppoa tuossa vaiheessa. Ikävää, kun miehesi on noin tiukka, mutta voihan mielipiteet muuttua. Anna asian jäädä. Voi olla että viiden vuoden päästä oletkin täysin tyytyväinen tilanteeseesi, etkä edes halua kolmatta tai miehesi alkaakin haluta häntä.

Kiitos ihanista viesteistänne. :) Kyllä helpotti oloa tämä avautuminen tosiaan, ja aloin oikein miettimään elämää 5 vuotta taaksepäin... Jokaisessa esikoisen kehitysvaiheessa on tuntunut tältä, olen toivonut että aika pysähtyisi, kun elämä lapsen kanssa on niin ihanaa juuri sillä hetkellä. Silti se on aina ihanaa, juuri sinä hetkenä kun elää, joten uskon että näin käy jatkossakin, eihän se oma lapsi mihinkään muutu vaikka kasvaakin. :) Nyt jos mietin häntä 2-3 vuotta taaksepäin, niin enpä vaihtaisi enää sitä aikaa takaisin, vaikka jo silloin ehkä tavallani surin sen ajan ohi menemistä. Hirmu hankalaa selittää tätä, mutta uskon että edes joku ymmärtää. Aika tosiaan valmentaa varmasti minut ja kaltaiseni siihen oman lapsen teini-ikään ja aikuisuuteen ja nauttimaan hänestä minkä ikäisenä tahansa. :)

Ap.

Minun nuorimmaiseni ovat jo 10-ja 12-vuotiaita ja meillä on tosi läheiset, avoimet välit ja keskustelut ovat mahtavia. Ovat toki paljon kavereiden kanssa mutta perhe on aina tärkein.

Mulla jo kouluikäiset lapset ja tajuan paremmin kuin hyvin noi tuntemukset! Itse olen kokenut niitä vähän jokaisessa lasten kehitysvaiheessa. Uskotko jos sanon että tuo 11v on juuri nyt niin ihanassa vaiheessa että en tiennyt olevan mahdollista. Itse surin todella paljon myös vauva ja pikkulapsivaiheiden päättymistä. Meillä myös tilanne että mies ei halunnut kolmatta, itse olisin ottanut. Näin jälkeenpäin ajatellen olisi kannattanut pitää pääni, uskon että minusta olisi riittänyt vielä kolmannellekin. Mulle ei koskaan ole tullut semmoinen olo että ei koskaan enää, tai onneksi ei ole enää vaippaikäistä talossa tai ihanaa laittaa rattaat kiertoon tms. Ainahan se on haikeaa siirtyä yhdestä elämänvaiheesta eteen päin, ehkä siihen auttaa se että miettii itselleen mukavia juttuja ja tavoitteita siinä uudessa vaiheessa. Kohta saat seurata sisarussuhteen syntymistä ja se on myös aivan ihana asia.

Mun isot lapset jo 18,19 ja 21 (yksi pienempi vielä 10v) ja on jotenkin haikea fiilis, varsinkin jos katselen vanhoja dvd nauhoja missä ovat pieniä. Se aika on ohi eikä sitä saa takaisin enää. Huokaus. Minua ei tarvita samalla laillal enää, vaikka toki tarvitaan mutta erilailla. Kyllä vanhin vieläkin soittaa minulle jos esim flunssa iskenyt tms että sehän lämmittää. Kaikki jo töissä ja kun olen syömässä ravintolassa missä vanhin kokkina niin tulee ylpeä olo että olen saanut tuon aikaiseksi että heistä tuli noin fiksuja ihania nuoria aikuisia (yh suurin osa). Yksi vaihe on ohi ja toinen tulee tilalle, näin se elämä menee. Kyllä voi olla ihanaa sekin kun tulee töistä kotiin ja on väsynyt ja VOI mennä nukkumaan vaikka tunniksi, kukaan ei heti vaadi sitä ja tätä siellä vieressä. Nauttikaa lapsistanne, ovat meidän rakkauspakkauksia oli ne sitten isoja tai pieniä.

Itse ajattelin samoin kun neljäs lapsemme syntyi. Murehdin koko ajan, että viimeisen kerran teemme vauvaperheenä sitä ja viimeisen kerran tätä. Kunnes huomasin, että lasten kasvaessa voimme tehdä yhdessä paljon sellaista mitä vauvaperheenä emme tehneet. Ja tiedätkö, aivan ihanaa tämä on, sanoisin kyllä, että parempaa kuin vauvojen kanssa:) Eivät ne lapset kasvaessaan perheestä eroon kasva, sama ihana perhe tämä edelleen on.

Muistan miten ensimmäisen lapseni vauva-aikana säälin työkavereitani, joilla oli jo isot lapset. Kuvittelin, että heidän elämänsä on tyhjää kun ei ole pientä lasta hoivattavana. Sittemmin, kun minulla oli jo kolme pientä lasta, naapurini tokaisi kerran, että kyllä hän muistaa miten raskasta oli kun lapset olivat pieniä. En ymmärtänyt ollenkaan hänen kommenttiaan, mitä raskasta siinä muka oli?

Nyt vasta, kun lapset ovat jo isoja, tajuan että olihan se raskasta aikaa. Tällä hetkellä nautin elämästäni täysin siemauksin: voin mennä ja tulla miten haluan, kun ei tarvitse aina pyytää lastenhoitoapua. Lapset tekevät kotona oman osuutensa kotitöistä ja heidän kanssaan on todella mukava viettää aikaa. 

Eli kyllä se aika tekee tässäkin asiassa tehtävänsä.

[quote author="Vierailija" time="28.11.2013 klo 22:08"]

Nautin niin tästä ajasta, esikoinen on 5 vuotias ja kuopus syntyy hetkenä minä hyvänsä. Elän elämäni parasta aikaa, ja otan kyllä hetkestä kiinni. Silti olen jo jonkin aikaa "surrut" valmiiksi sitä, kun pikkulapsi aika menee ohi, ja lapset erkaantuvat pikkuhiljaa vanhemmistaan. Kun katson tuttavaperheitä, joissa jo isoja lapsia niin alkaa ahdistaa. Ihan kummallista, en oikein osaa selittää tuntemuksiani. Tuntuu, ettei sitten enää olla niin läheisiä...

Liekö raskaushormonihuuruja, mutta kuitenkin. Teen kai jonkinlaista "surutyötä" siitä, että tämä on viimeinen lapsemme, enempää ei ole tulossa. Miehellä on tiukka mielipide siitä ja minullekin ihan ok, vaikka toki kolmannenkin lapsen ottaisin jos mieskin haluaisi. Mutta että viimeinen raskaus ja viimeinen vauva-aika, viimeinen pikkulapsi-aika... Huoh... 

Onko muilla ollut samoja tuntemuksia ja ovatko osoittautuneet jälkeen päin turhiksi? Tuntuu ihan oudolta, että poikani joskus ovat teinejä/aikuisia, eikä äiti olekaan enää niin tärkeä... Ja niinhän sen kai kuuluu mennäkin... Vaikka toisaalta kaipa äiti on tärkeä läpi elämän, iästä huolimatta. <3 En oikein pysty tästä asiasta muille puhumaan, joten anonyyminä netissä on ihanaa kun saa purkaa tuntemuksiaan :)

[/quote]

En minä ainakaan haluaisi, että tuo teini olisi vielä viisivuotias, en tosiaankaan... hyvä, kun siitä ikävaiheesta on selvitty

Minullakin oli samanlaisia tuntemuksia kun odotin toista lasta. Esikoisen kanssa oli niin ihanaa, että jotenkin kuvittelin, että samanlaista olisi toisenkin kanssa. No, ei ollut. Toinen lapsi on herkkä ja haastava, ja hyvin pian minusta alkoi tuntua, että tämä homma on nyt nähty. Ikinä enää en halua elää kahta vuotta sellaisessa sumussa, että yöt kanniskellaan lasta ja päivät kuunnellaan sitä huutoa muuten vaan. Olin joka ilta iloinen, että päivä oli ohi, ja oltiin menossa kohti paremia aikoja pikkuhiljaa. Sama fiilis on vieläkin aika usein, kun alan tajuta että elämä tosiaan on parempaa mitä isompia lapset ovat.