Lue keskustelun säännöt.
Inseminaatio? Äidiksi vaikka yksin? Olenko sekaisin?
28.11.2013 |
Olen 27-vuotias työssä käyvä sinkkunainen. Olen kokenut pari 3-vuotta kestävää parisuhdetta, mikä on päätynyt eroon siitä syystä, että mies on pelännyt perheen perustamista. Olen tullut jo siihen tulokseen, että en löydä miestä, joka haluaisi kanssani perhettä yhtä paljon. On tullut sellainen tunne, että jos en nyt perusta sitä, menee usko tulevasta. Olen rellestänyt ja käynyt töissä sekä opiskellut kohta 10-vuotta ja alkaa riittämään. Moni ystävistäni ovat perustaneet perheen ja ovat kertoneet vain positiivisia kokemuksia siitä. Haaveenani olisi saada ihana mies ja muutama lapsi. Ikä alkaa jo painamaan ja stressaan siitä. Onko tämä enää normaalia?! Olen harkinnut jopa Inseminaatiota. Äidiksi vaikka yksin. Elämäni on nyt ihan onnellista näinkin ja minulla on paljon sinkkuystäviä ja parisuhteessakin olevia meneviä ystäviä, eli ei tekemisen puutetta sinänsä ole. Kaipaisin vain elämääni sitä perhettä täydentämään elämääni ja silti haluaisin tehdä niitä asioita, mitä nyt voin tehdä ilman lapsia. Lapset on osa elämää ja kasvaa rinnalla ja olisin sanoinkuvaamattoman onnellinen jos saisin sen oman. Ei oikein jaksa innostua muiden raskauksista, koska olen monta vuotta halunnut perhettä, mutta sopivaa miestä ei ole siihen löytynyt. Kannattaako heittää toivoa hukkaan? Onko muilla samoja kokemuksia? Kertokaa lisää inseminaatiosta, joilla siis kokemuksia tai tietoa. Saako sitä tosta noin vain? Mulla on perheenperustamisvietti aivan päivittäin mielessä. Ei se unohdu vaikka kuinka yrittäis siirtää ajatuksia. Ehkä sitä vielä uskoo siihen onneen, vaikka välillä se tuntuu pahalta, ettei oma vuoro niihin asioihin vieläkään ole tulossa.
Kommentit (6)
Ymmärrän hirmuisen halun tulla äidiksi, mutta harkitse vielä! Olisi tosi kurjaa, jos en voisi jakaa iloa lapsista kenenkään kanssa, jos ei olisi ketään muuta, jonka mielestä he ovat maailman ihanimpia. Olisi myös tosi raskasta, jos olisin tässä aina yksin. Aina vastuussa kaikesta, terveenä ja sairaana, aina tekemässä päätökset yksin, huolehtimassa yksin lasten tuomista huolista.
Odota vielä. Se hyvä parisuhde, johon lasten on hyvä tulla, voi alkaa ihan pian. Harkitse tosissasi yksin äidiksi ryhtymistä vasta kymmenen vuoden päästä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
En nyt ala moralisoimaan tilannettasi muuten...
Mutta jos päädyt inssiin, niin mene ihan klinikalle.
Jos olet käynyt vuosia töissä niin säästöjä kai on. Koti-inseminaatioissa onnistumisprosentit on melko huonot, ellet ole todella nopea ja sinulla on kaikki välineet kotona joilla ruiskuttaa sperma kohtuun. Iso osa siittiöistä saattaa kuolla, etkä edes tiedä onko luovuttajalla sp-tauteja. Klinikalla sperma tulee terveeltä luovuttajalta, se pestään ja ruiskutetaan sitten kohtuun. Parempi mahdollisuus jo onnistuakin.
En kyllä alkaisi yksin ihan ehdontahdoin lasta pusaamaan. Lapsen hoitaminen ja varsinkin kasvattaminen on tosi vaativaa hommaa.
En väitä, etteivätkö monet yksinhuoltajat olisi selviytyneet siitäkin ihan kunnialla, mutta kenenkään ei pitäisi olla niin hullu että rupeaisi siihen hommaan ihan tietentahtoen.
Olen ollut elämästäni kaksi vuotta kahden pienen lapsen yksinhuoltajana, voin suoraan sanoa että ne olivat elämäni rankimmat, vaativimmat ja yksinäisimmät ajat.
Sen jälkeen löysin uuden miehen ja saimme lisää lapsia, on ollut teini-iät ja vaikka mitä rankkuuksia, muttei mitään noin vaativaa. Kun on kaksi ihmistä jakamassa vastuuta, se on ihan eri juttu.
Tik tak, biologinen kello tikittää.
Olen nyt raskaana rv15. Kärsin edelleen rajusta raskausajan pahoinvoinnista, josta olen joutunut lähes koko ajan olemaan sairaslomalla. Kotona en pysty tekemään mitään, makaan vain sängyssä tai käyn oksentamassa vessassa.
Puolisoni huolehtii kaikesta. Ihan kaikesta. Ilman puolisoa en pärjäisi!
... tässä siis vain oma pienin pieni palanen omasta kokemuksestani tähän asti!
27-vuotias, ja ikä alkaa painaa?
Älytöntä!