Lue keskustelun säännöt.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Alue: Aihe vapaa
Pieniä ja isompia pelkoja vauvaperheen arjesta
06.12.2013 |
Onko teille käynyt niin, että lapsenne ei ole ollut ensimmäinen lastenlapsi ja isovanhempien huomio, mielenkiinto, aika ja apu ovat olleet selkeästi vähäisempiä kuin perhepiirin/suvun ensimmäisen lapsenlapsen kohdalla?
Toinen kysymys, jonka tiedän olevan paljon arkaluontoisempi ja yksityisempi, mutta oikeasti huolestuttaa minua, jos saisimme lapsen: Onko teille käynyt niin (vaikkapa vain hetkellisesti), että olette pitäneet omaa vauvaanne vähemmän suloisena ja ihastuttavana (tai jopa rumana ja vaativana ja uuvuttavana), kuin jo aiemmin tuntemianne toisten vauvoja, jotka ovat olleet helppoja ja suloisia lapsia?
Meillä ei ole vielä lapsia, mutta kai asia alkaisi tulla ajankohtaiseksi. Jostain syystä nuorempana, kun minulla oli vauvakuume, en osannut hahmottaa tai kuvitella, että vauva-arki voisi olla mahdollisesti hyvinkin rankkaa ja sitovaa.
Nyt vanhempana (vähän alle kolmikymppisenä) olen jostain syystä alkanut nähdä enemmän (ja nyt viime aikoina, kun kaverit ja tutut ovat saaneet vauvoja, melkein pelkästään) vauva-arjen mahdollisia ikävämpiä puolia. Tai ajatella sitä, kuinka on oikeastaan pieni ja isompi ihme, jos kaikki menee hyvin (lapsi terve, vanhemmat eivät täysin uuvu ja rakastavat vauvaansa, isovanhemmat ja lähipiiri auttavat). Ja tällainen kokonaisuus vaikuttaa todella haastavalta. Ikään kuin pelkään edes yrittää saada lapsia, jos lopputulos olisikin aivan jotain muuta kuin tuntemillani perheillä, jossa kaikki on mennyt hyvin ellei loistavasti.
Olisin kiitollinen ajatuksistanne ja kommenteistanne!
Kommentit (1)
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Alue: Aihe vapaa
Kyllä olen kahden lapsen äitinä useinkin ajatellut lapsistani, että he ovat uuvuttavia, rasittavia ja työläitä hoidettavia! Uskon, että kaikki vanhemmat kokevat niin joskus. Kyse on siitä, miten ne tunteet hyväksyy ja käsittelee. Vanhemmuus on pirun kovaa työtä 24/7 monien vuosien ajan. Sitten se hiukan varmaankin helpottuu, kun lapsista tulee omatoimisempia ja järkeä alkaa olla päässä. Tämä on vain olettamus, koska omat lapseni ovat niin pieniä, että meillä työtä on tosiaan tuo 24/7 vielä monien monien vuosien ajan.
Jonkinlainen läheisten ihmisten muodostama turvaverkko olisi hyvä kaikilla nuorilla perheillä olla, se auttaa arjen jaksamista parhaiten. Joku joka tulee lapsenvahdiksi, että pääsee itse tuulettumaan hetkeksi. Joku joka voi auttaa arkisissa asioissa esim. siivouksessa. Itse koen kaikkein uuvuttaminpina yöunien vähyyden ja lapsen nukahtamisvaikeudet. Meillä on jälleen kerran menossa tuollainen vaihe nuorimmalla lapsella ja välillä tuntuu, että pää hajoaa ja lyön hanskat tiskiin nyt tällä minuutilla. Onneksi minulla on mies, joka tekee aina voitavansa auttaakseen minua. Minusta ei yksinhuoltajaksi olisi ikimaailmassa!
Ensimmäistä lasta odottaessa kaikilla vanhemmilla varmasti on ruusuiset kuvitelmat tästä hommasta, mutta arki alkaa kyllä aika pian vauvan synnyttyä. Lapsen saamiseen ja kasvattamiseen pitää suhtautua sillä asenteella, että jos lapsia hankkii, niin homma pitää sitten hoitaa kunnolla tai sitten on parempi jättää lapset hankkimatta ja viettää toisenlaista elämää. Kaikkein pahinta on ne tilanteet, että lapsia hankitaan miettimättä oman elämän kuvioita eikä olla mistään valmiita luopumaan vauvan tarpeiden takia. Lapsi muuttaa kaiken, muuta ei kannata kenenkään väittää! Se muuttaa naista fyysisesti, mutta ennenkaikkea muutos äidiksi, henkinen muutos pääkopan sisällä on valtava! Sinä olet yhtäkkiä vastuussa elävästä olennosta ja hänen hyvinvoinnistaan. Hän ei osaa sanoa, kun sattuu ja mihin sattuu, mutta silti on sinun tehtäväsi poistaa kipu. Hän ei tiedä, mikä on oikein ja mikä väärin ja kokeilee kaikkea juuri tämän vuoksi. Se on välillä raivostuttavaa taistelua, mutta silti on sinun tehtäväsi kasvattaa häntä tunnistamaan oikea ja väärä. Ihmisen kasvu vauvasta aikuiseksi on ällistyttävä prosessi. Siinä ei juuri seesteisiä kausia ole, vaan juuri kun ajattelit että nythän tämä sujuu, niin alkaa uusi myllertävä kehityskausi ja uudet haasteet!
Mutta silti... Rakkaus omaa lasta kohtaan on sanoinkuvailemattoman voimakas tunne. Se on toive, että kukaan ei koskaan sattuttaisi häntä; ettei hänen tarvitsisi tuntea kipua tai hätää; että hän olisi aina turvassa siinä silmien alla. Se on pelko, ettet aina pystykään suojelemaan häntä. Ja se on kiitollisuutta siitä, että olet saanut näin ihmeellisen lahjan elämääsi, oman lapsen. Lapsi vaatii vanhemmaltaan äärettömän paljon, mutta antaa vastalahjaksi vieläkin enemmän. Se kannattaa muistaa, kun tuntuu uuvuttavalta. terv. 1- ja 4-vuotiaiden lasten äiti