Pitääkö oppimisen olla epämukavaa?
Aika erikoista, että opettajataustainen henkilö on tätä mieltä...
"Itse opettajataustaisena henkilönä olen miettinyt, että onko tämä ajankuva sellainen, että oppilailta ei enää vaaditakaan samalla lailla asioita ja käyntiä siellä epämukavuusalueilla, missä oppiminen tapahtuu, Urpilainen pohtii."
Miten niin oppiminen tapahtuu epämukavuusalueella? Kyllä asiat oikeasti oppii silloin, kun se ei ole epämukavaa.
http://yle.fi/uutiset/jutta_urpilainen_oppilailta_pitaa_vaatia_kayntia_epamukavuusalueella/6970090
Kommentit (18)
Ihme vouhotusta jostain "ajankuvasta", kun kuitenkin:
"Kokonaistulos sen kertoo: Suomi onkin Euroopan paras Pisa-maa"
Asioita opitaan lähikehityksen vyöhykkeellä - kun ylitetään se oma aktuaali osaamistaso ja ollaan mahdollisella osaamistasolla, missä joudutaan pinnistelemään ja toimimaan apuvälineiden (oppikirjat, opettaja tms apu) auttamana. Se on haaste, sillä siihen liittyy aina jonkinlaista siedettävää stressiä -ei liiallista, mutta hallittavaa. Siten voi sanoa, että kyse on epämukavuusalueesta. Toimiminen tällä tasolla mahdollistaa myös flown ja mielekkyyden kokemisen. Liialllinen stressi on haitaksi, ja siksi oppimishaaste ei saa olla liian iso ja mahdoton saavuttaa.
Kyllä Urpilainen oli oikeilla jäljillä.
Lähikehityksen vyohyke on tunnetut oppimispsykologin Vygotskin termi. Opettajankoulutus nojaa pitkälti Vygotskin sosiokulttuuriseen teoriaan sekä Piaget´n kognitiiviseen teoriaan.
[quote author="Vierailija" time="05.12.2013 klo 01:45"]
Toimii myös liikunnassa.
[/quote]Jutalla?
Urpilainen on viissiin vähän liikaa kuunnellut Sarasvuon juttuja.
[quote author="Vierailija" time="05.12.2013 klo 02:05"]
[quote author="Vierailija" time="05.12.2013 klo 01:45"]
Toimii myös liikunnassa.
[/quote]Jutalla?
[/quote]No sitäpä hän ei ole tainnut kokeilla...
Oppiminen siis tapahtuu epämukavuus alueilla, että paskaakos tässä, kun oppiminen on ollut helppoa. MIT VIT?!
On muuten niin, että esikoisen ala-aste opettaja kannattaa Urpilaista 3-5.
Mä käsitin sen niin, että ainakin itsellä oppiminen vaatii jonkinlaisen laiskuuden rajan ylittämisen. Siis että jaksaa miettiä asian päässään kunnolla läpi, tehdä tehtäviä ja kerrata uudestaan, jos ei heti ymmärrä. Ei se ole epämukavaa, mutta vaatii flow-tilaan pääsemistä, ja se siihen pääseminen on jossain määrin epämukavaa.
Eri asia sitten, että miten tällaisen järjestäminen kouluissa on mahdollista, jos oppilaita ei vain kiinnosta mikään.
Jos antaisin poikani lillutella omalla mukavuusalueellaan, enkun arvosana tuskin olisi kymppi, ei edes ysi. Kyllä se vaatii työtä, epämukavuuden sietämistä ja pidempää tähtäintä kuin lähiaikojen hauskanpito.
Ja aivan sama omassa elämässäni. Ilman systemaattista työtä koulun eteen en olisi siinä missä nyt. Luontaisesti olen laiska, mutta koska äiti vaati minua hoitamaan kouluni hyvin ("kulta minua ei kiinnosta, onko sinulla kivaa vai ei, kunhan hoidat hommasi"), opin sietämään ankeuttakin.
Olisihan se kivaa, jos oppiminen tapahtuisi aina itsestään flow-tilassa. Vaan kun se ei ole realistista kuin hyvin harvoin.
Tunnistan itsessänikin tietyn tarpeen asettua oppimisen ääreen, vaikka ei innostaisi. Kuitenkin jatkuva "ei minkään työn kuulukaan olla kivaa" -hokemisen seurauksena sainkin pahan loppuunpalamisen jo noin kaksvitosena, ja sit menikin monta vuotta, että olin takaisin työkunnossa. Joutui opettelemaan sen, ettei kaikki saa olla kurjaa vaan siihen tekemiseen täytyy löytyä myös kiinnostusta, tai ei vaan jaksa.
Luulen siis, että tuota viestiä pitäisi osata vähän muokata tai suunnata toisella tavalla. Jotkut oppilaat vaativat itseltään liikoja jo koulutaipaleen alusta asti, toisia taas saakin patistaa vähän enemmän.
Kuuntelin korvat höröllään ministeri Urpilaisen puhetta ja arvasin heti, että kalabaliikki nousee, kun ministeri ei avannut yhtään, mitä hän puheillaan edes tarkoittaa. Sinänsä hän puhui ihan oikeaa asiaa, mutta sellaisilla yläkäsitteillä, että sisältö ei varmasti avautunut kaikille kuulijoille.
Se epämukavuusalue koulussa voi olla esim. kunnollista työntekoa vetelehtimisen asemesta, sitä että läksyt on todella tehtävä, jotta sisäistäisi kunnolla uuden koulussa opetetun asian ja oppisi vähitellen soveltamaan oppimaansa (se on sitä luovuutta!). Oppiminen vaatii ahkeraa työntekoa. Ei uusia asioita opita vain sillä, että opettaja sanoo, miten esim. joku lasku tulee laskea. Oman ajattelun tärkeys tulee taas kerran esille. Ja se, että vaaditaan tekemään tehtävät. Ei nuoret siitä rikki mene.
Enemmän olin eilen hämmästynyt opetusministeri Kiurun tokaisusta, että se, että tunnilla vaaditaan sulkemaan puhelimet, pelit ym. ei muka ole tätä päivää. Hänelläkin on opettajataustaa ja siksi olen tosi ällistynyt. Juuri se, että kesken oppitunnin ruvetaan näpelöimaan puhelinta, lähetetään tekstareita tai mennään jopa nettiin, hajottaa keskittymistä mitä suurimmassa määrin. Tai että istutaan nappikuulokkeet korvissa, ettei edes kuulla, mitä opettaja sanoo. Sitten ruikutetasan kotona, ettei muka ole opetettu ja mammahan uskoo, mitä kullanmuru kertoo ja hyökkää opettajan kimppuun, eikä usko, kun opettaja selittää, että opetettu on, mutta nuorta kiinnosti enemmän musiikin kuuntelu. Seuraavaksi mamma kiitää tänne palstalle ja haukkuu koulu, opettajan ja koko systeemin.
Näin se menee, sanoo myös opettajataustaa yli 30 vuotta omaava (enkä ole trolli, kuten kohta joku väittää!)
Suomessa on nyt tämä älypuhelinvouhotus, tietoa pitää saada hakea netistä, Ihan kuin sieltä penskat osaisi tietoa hakea, kriittisesti. Koska täällä palvotaan nettiä ainoana oikeana tiedonlähteenä ja tekniikkaa itseisarvoisesti, niin tilanne on nyt sitten se että kaikilla penskoilla pitää olla puhelimet räpylässä ja kuvitellaan, että se tekee autuaaksi, tietämys ja tietotaidot siirtyy hauskasti ja mukavasti siitä lapseen ihan itsestään.
Toisaalta, aika monen aikuisenkin mielestä elämän pitäisi olla vain hauskaa ja kivaa.
En tiedä mitä Urpilainen tuolla tarkoitti. Saattoi tarkoittaa sitä, että oppilailta tuleekin vaatia paljon eikä lelliä heitä palkitsemalla keskinkertaisista suorituksista. Saattoi myös tarkoittaa sitä, että koulunkäynnin pitää olla mahdollisimman paskaa. Näin ainakin ajatteli eräs opettajani aikoinaan.
Epämukavuusalue on alue, jossa tuntee, että ei osaa.
Jos ei siedä sitä tunnetta, ettei osaa, on vaikea oppia.
Kun sietää tuota tunnetta, oppiminen on tosi hauskaa. Lapset ja nuoret lähtökohtaisesti nauttivat ongelmien ratkaisusta, kunhan he ovat tottuneet haasteisiin.
Esimerkiksi luonnontiedeluokilla tämän näkee selvästi. Suhtautuminen oppimiseen on myönteinen, ja tulokset ovat sen mukaisia. Ei tarvitse olla nero, jotta voi menestyä.
Ilman epämukavuusalueelle menemistä ei koskaan voi saavuttaa mitään. Mukavuusalueella on vielä se vittumainen piirre, että se pienenee sitä pienemmäksi mitä harvemmin sen ulkopuolella tulee käytyä. Isot ponnistukset eivät koskaan ole täysin mukavia, koska jos ne olisivat, ei niiden eteen tarvitsisi ponnistella.
Siis pisatuloksethan on täydellisessä syöksykierteessä. Nykyajan kakaroiltahan ei edes vaadita mitään. Jos 70-80-luvun kakaroilla olisi ollut samat vaatimukset kuin nykyaikana, olisi todistusten silloiset 7-8 nykyään 20-30!!!
Ilmeisesti Jutta on karttakeppipedagogiikan kannattaja!