Oletko kokenut elämässä mitään pysäyttävää

On. Selvisin nuoruudesta hengissä. 

Selvisin pahasta työuupumuksesta ja masennuksesta hengissä. 

Selvisin huonosta avioliitostani hengissä. 

eipä juurikaan,vaikka ehkä pitäisi.

Avioero. Masennus. Lapsen syöpä. Onhan näitä.

kyllä! neitsyyden menetys :) ihana asia.

sisaruksen traaginen kuolema vei elämänhalun ja voimat. siitä selvittyäni olen muuttunut vahvemmaksi ja lopettanut sen miettimisen mitä muut on musta mieltä. ymmärrän myös miten lyhyt elämä on ja elän sen mukaisesti.

Yli 50 vuoden ikään on tietenkin ehtinyt kokea jo monenlaista pysäyttävää. Monivuotinen oikeudenkäyntikierre on ehkä ollut sellainen, joka on muuttanut käsityksiäni eniten. Luottamus yhteiskuntaan oli koetuksella. Vei 6 vuotta, valtavasti voimia ja rahaakin ennen kuin hyvä voitti ja paha sai palkkansa. Myönteisellä puolella nykyisen puolison kohtaaminen on muuttanut minua todella paljon. Joogan aloittaminen ja tutustuminen joogafilosofiaan oli aikanaan myös  käänteentekevää. Aloin sen jälkeen ottaa entistä enemmän vastuuta tunteistani, kun ymmärsin, että valitsen ne itse.

Lähes 50 vuoden ikään mennessä monikin asia, mutta jo 26 ikävuoteen mennessä:

Äidin traaginen kuolema

Kodissa kaiken muuttuminen, kodista tuli alkoholistiperheen koti kun isä sai toimia miten halusi + se taloudellinen niukkuus

Isän äkillinen kuolema

Kaksi keskenmenoa, yksi abortti

Alisteinen ja väkivaltainen suhde miehen kanssa, jonka kanssa oli lapsia.

Hyvänä asiana ero tuosta miehestä, opiskelu, ammatti.
Lasten itsenäystyminen, opiskelut.

Traagisena, lähes traumatisoivana asiana noin 5 vuoden ajanjakso, jolloin luottamus muihin ihmisiin  ja etenkin viranomaisiin horjui. Jäkimmäisiin en luota vieläkään, muihin ihmisiin jossain määrin. Oman puolison välinpitämättömyys, jättäytyminen tapahtumien ulkopuolelle, vaikka asia kosketti molempia ja etenkin yhteisiä lapsia.

Hyvänä asiana tämä nykyinen elämä, josta parhaillaan rakennan omanlaistani, itseni näköistä, ilo pienistä itsestäänselvistä asioista.

Diagnoosit kahdesta vakavasta - tai no, tappavasta - sairaudesta kahden viikon aikana. Ensimmäinen sairaus leikkattiin, toista hoidetaan edelleen. Elinaikaennuste pari vuotta.

Olen. Ja olen sen vuoksi muuttunut, osin ehkä parempaan, osin huonompaan. Toisaalta arvostan elämää enemmän, en ota asioita itsestäänselvyytenä, arvostan lasteni kanssa vietettyä aikaa. Ja jäin moneksi vuodeksi kotiin hoitamaan lapsia, työni kustannuksella, sitä en olisi muuten tehnyt ikinä. Mutta toisaalta olen kyynisempi, negatiivisempi, pessimistisempi, surullisempi, pelokkaampi, ylisuojeleva. Mieluummin olisin entisenlainen, optimistinen, huoleton ja onnellinen, mutta se ei ole enää mahdollista. Näen elämäni ennen ja jälkeen pysäyttävää tapahtumaa (lapsen kuolemaa), sen jälkeen mikään ei enää ollut entisellään, eikä mitään entisestä minusta voi koskaan saada palautettua.

Lapsettomuus

Lapsen kuolema

[quote author="Vierailija" time="20.06.2013 klo 19:34"]

Lapsen kuolema

[/quote]

Täälläkin x 2

[quote author="Vierailija" time="20.06.2013 klo 18:57"]

On. Selvisin nuoruudesta hengissä. 

Selvisin pahasta työuupumuksesta ja masennuksesta hengissä. 

Selvisin huonosta avioliitostani hengissä. 

[/quote]

Minulla on takanani 3 työuupumuskokemusta. Viimeisimmästä toipuminen vei todella kauan. Kaikista opin jotain. Eniten ehkä kuitenkin  veljeni vakavasta syövästä, johon hän sai avun luuytimestäni. Toiseksi eniten läheisen työtoverini kuolemasta. Elämä on nyt! Eli ei mietitä mitään turhia asioita, ei viitsitä tuhlata aikaa kaunan kantamiseen. Eletään  nyt!

OLen 47v. nuoruudessa vanhempien avioero ja siihen liittyvät muutokset, mm kodin menetys., huono avioiitto, vanhempi lapsi narkomaani linnakundi jne

Masennus, tämä todella muutti elämääni. Siitä selvittyäni elämä oli hyvää, täyteläistä ja elävää.

Parantumaton syöpä. Tämä sai minut arvostamaan jokaista minuuttia elämässäni ja pyrkimään hyvään elämään ja tarjoamaan sitä myös läheisilleni. Elämä ei ole "sitten joskus" vaan nyt.

sisaren kuolema, isän kuolema, toisen 

sisaren kuolema, lapsettomuushoidot, äidin kuolema, työttömyys... onhan näitä.

Se pysäytti ja muutti minut ja asenteeni elämään kun olin 27v. neljän lapsen äiti ja mieheni kuoli äkillisesti. Traumatisoivaa, mutta toisaalta olen näiden viiden vuoden aikana kasvanut hurjasti, oppinut arvostamaan elämää eri tavalla, asioiden tärkeysjärjestys on kääntynyt päälaelleen jne... Kipeää se teki, mutta tässä sitä ollaan, vahvempana kuin koskaan, ja erittäin onnellisenakin :)