Oliko teillä tunneside vauvaan jo odotusaikana?

Rakastin vauvaani yli kaiken ollessani raskaana. Raskaus sujui hyvin, ja olin elämäni onnellisimmillani. En varsinaisesti odottanut vauvan syntymää, vaikka raskaus meni ylikin niin minulla ei ollut näitä "tulisipa se jo sieltä"-ajatuksia, vaan olin onnellinen siitä että hän oli turvassa mahassani, kaikelta suojassa.

Kun vauva syntyi, rakastin häntä tietysti ja halusin suojella, imettää ja hoitaa. Mutta en mitenkään älyttömän paljon. Eli jos nyt täytyy analysoida, niin rakastin enemmän raskausmahaani, kuin sieltä tupsahtanutta vauvaa. Rakkaus vauvaa kohtaan kasvoi tasaisesti alusta asti. Nyt hän on 1v, ja minulle rakkain maailmassa. En kuitenkaan ole ikinä kokenut sitä kaikkein järisyttävintä äidinrakkaus-tunnetta, josta monet puhuvat. Ehkä en ikinä koekaan. Eikä se haittaa.

Ap, ei kukaan voi sanoa sinulle, miten sinun pitäisi tai ei pitäisi tuntea. Kaikki ihmiset ovat erilaisia, ja yksittäisen naisen kohdalla kaikki raskaudetkin ovat erilaisia. Ei sinun kannata olla huolissasi, onko tämä oikein vai väärin.

Nauti nyt loppuraskaudestasi!  Tätä vapautta (jos siis kysessä esikoinen) et tule kokemaan enää ikinä elämässäsi. Huoli lapsesta tulee olemaan mukanasi elämäsi loppuun asti. Vain aika paljastaa, tuleeko vauvasi olemaan helppo vai vaativa, terve vai sairas. Teille tulee varmasti olemaan rankkoja, hermoja koettelevia aikoja, mutta myös niitä ihania, joita et ikinä maailmassa haluaisi vaihtaa pois.

Kunhan muistatte vain rakastaa ja huomioida miehesi kanssa toinen toistanne, niin kyllä te tulette pärjäämään.

Vain yksi lapsi, mutta valtavan vahva side häneen jo kohdussa. Juttelin lapselle ja lauloin -ihme kumma tuntui tuntevan laulut myös synnyttyään. Rauhoittui heti kun lauloin jotain"tuttua" laulua. Oppi myös omien koirien haukunnan-niistä ei välittänyt pätkääkään nukkuessaan.

Ensimmäisen vauva-lelun hän sai kun predictor näytti kahta sinistä viivaa.

ei tarvi en minäkään tuntenut mitään yhteyttä vauvaan muuta kuin tunsin että siellä se liikkuu, Vasta kun vauva syntyi, en voinut muuta kuin ihailla, kuinka suloinen ja rakastettava vauva...

No minulla on ollut, ja olen hyvä äiti lapsilleni. Minusta tuntui tosi oudolta nimetä vauva raskausaikana jollain lempinimellä, meille hän oli vauva. En myöskään hiplaillut mitään vaatteita, koska nehän on vaan vaatteita ja muuta tavaraa.

Kun näin lapsen ultrassa, en kyynelehtinyt, olin vain iloinen että kaikki näyttäisi olevan ok. Kysyin tästä asiasta neuvolan psykiatriselta sairaanhoitajalta, joka sanoi että olen aivan normaali ja tavallinen ihminen, ja joidenkin luonteeseen vaan kuuluu se, että otetaan rauhallisesti. Joten älä stressaa ap, ei ole yhtä oikeaa tapaa olla raskaana.

Ei  mulla ainakaan ollut mitään suuria tunteita kummassakaan raskaudessa, ne tulivat pikkuhiljaa vauvan mukana. En siis kokenut mitään "suurta rakkauden aaltoa" edes vauvan synnyttyä.

Itse hortoilen samojen ajatusten äärellä. Kaikki tavarat löytyy jo, mutta jotenkin itseä tuntuu kiinnostavan vain se, että asunto on turvallinen ja kunnossa. Vauvanvaatteita en ole vielä edes pessyt. Keräilen niitä pussiin ja lähinnä otan esille miettiäkseni, että onko näitä tarpeeksi. Plus olen kerennyt jo leipiintymään mahaani, kun ei saa kenkiä jalasta ja loputon närästys yms. Raskausviikkoja on kasassa vasta 23. En kuitenkaan pelkää, ettei äidin tunteet sieltä tulisi sitten, kun oma olo on taas inhimillinen, eikä " olen turvonnut lehmä, auta mut ylös sohvalta".

En ole koskaan haaveillut etukäteen mitään ihmeempää. Vauva on kasvanut vatsassa ja lähinnä sen olemassaolon on muistanut siitä, kun se on kääntyillyt, potkinut tai nikotellut.  Olin jo kirjoittamassa, että ei ole mitään tunnesidettä ollut, mutta nyt kun ajattelen, niin sitä mukaa kun vauva on tosiaan kasvanut ja tullut todellisemmaksi, sen olemassa olon otti huomioon vähän samalla lailla kuin "oikeankin" lapsen, eli sen tekemisiä kommentoi ja jos esim. se herätti nujakalla potkulla rakkoon, niin sille manaili, että pitääkö äitiparkaa tuolla tavoin kiusata. Varsinainen rakkaus on kai kuitenkin herännyt joka kerta ajan kanssa, kun vauva on syntynyt ja siihen on tutustunut.

Se on kyllä pakko sanoa, että elämäni sykähdyttävin hetki tähän asti on ollut se kun katsoin ensimmäistä kertaa esikoisen kirkkaansinisiin silmiin ja ajattelin, että NYT me vihdoin nähdään ja me ollaan samaa porukkaa. Se oli hieno hetki. Ja ne samat siniset silmät on tuolla kauniilla nuorella naisella yhä : )

[quote author="Vierailija" time="06.06.2013 klo 11:42"]

Ei  mulla ainakaan ollut mitään suuria tunteita kummassakaan raskaudessa, ne tulivat pikkuhiljaa vauvan mukana. En siis kokenut mitään "suurta rakkauden aaltoa" edes vauvan synnyttyä.

[/quote]

Näin minullakin.

Mulla oli jo raskausaikana vahva tunneside ja jo rakastin tulevaa vauvaa. SILTI olin paniikissa tulevasta. Syntymän jälkeen rakastuin entistä enemmän.

Minä en uskonut koko vauvan olemassaoloon ennen kuin se syntyi.

Luultavasti siksi, että tiesin etten pysty mitenkään kuvittelemaan, mitä se vauvan kanssa on. Joo, näin unia, itkin ultrassa, uskoin että kyllä me pärjätään. Mutta todellisuus oli sitten jotain UUTTA. 

Hyvin se menee.

Olen tuntenut vauvani ensipotkuista alkaen. Muodostin heistä kuvaa. Tiesin vaistonvaraisesti luonteen, syntymäpainon, hiustenvärin, ruumiinrakenteen ja sukupuolen. Kaksi lasta sai nimensäkin jo kohdussa. Kolmannelle ei ollut nimeä aivan 100 %:sti valmiiksi mietittynä, mutta sentään sukupuolen mukaisia vaihtoehtoja. Jostain tämä varmuus on kummunnut.

Jokaiselle lapselle olen varannut perushankinnat, mutta mitään shoppailu hysteriaa en ole kokenut. Rintaa olen tarjonnut heti syntymän jälkeen.

Ei ollut. En hypistellyt tarvikkeita, ei ollut työnimeä tai ruusunpunaista vauvan odotusta. Raskaana oleminen oli jännittävää ja uutta ja tottakai sitä teki asiat vauvan parhaaksi, mutta ei mitään suuria rakkauden ja kiintymyksen tunteita.

Ensimmäisten sydänäänien kuuluessa tuli itku, mutta en minä muista mitään suurempia rakkauden tunteita.

Sitten vauvan synnyttyä oli uuden opettelemista, tilanteeseen sopeutumista ja ääretöntä väsymystä. Muistan sen suuren rakkauden tunteen kun vauva oli noin puoli vuotta vanha, siis siinä vaiheessa kun olimme saaneet yöunemme takaisin. Antoi odottaa itseään pitkään.

Ei lapseen raskausaikana mitään tunnesidettä ollut. Suojelunhalua kyllä. Iloitsin toki raskauksistani. En ollut haltioissani tai kokenut suurta rakkauden tulvaa syntymänkään hetkellä. Ennemmin ajattelin, että jaahas, tällainen sieltä tuli. Suhde lapsiin kehittyi vasta vähitellen heidän kasvaessa. He osoittautuivat aivan ihaniksi pieniksi ihmisiksi! Mutta ei se alusta alkaen ollut mitään onnea ja autuutta. Ennemmin muistan alkuajoilta tolkuttoman väsymyksen ja järkytyksen siitä, miten paljon elämä muuttui. Vauvanhaju ei huumannut päätä. Haaveilin, että saisin joskus nukkua tai vain olla yksikseni vaikka kaksi kokonaista päivää. Olin iloinen ja ylpeä lapsistani, mutta univaje oli tehdä hulluksi. Sitten kun kuopuskin alkoi nukkua yönsä, elämä kirkastui kummasti! Lapseni ovat nyt 5- ja 6-vuotiaita. Rakastan heitä suunnattoman paljon. He ovat parasta ja ihaninta, mitä voi olla ja nyt haluaisin olla heidän kanssaan koko ajan :) 

Mietin tuota juttua vielä... mielestäni oikeasta tunnesiteestä voi puhua vasta silloin kun se on molemminpuolinen. Ennen kuin vauva syntyy, kysymys on vain äidin suhtautumisesta, haaveilusta.

Esikoisen kohdalla oli vahva tunneside, sillä lapsi oli ajatuksissa jatkuvasti koko raskausajan. Toiseen lapseen "tutustuin" vasta synnytyksen jälkeen, sillä raskausaika meni paljon huomaamattomammin, luultavasti koska esikoinen vei niin ison osan keskittymisestä.