Miksi toiset ihmiset jaksavat

Mistä muuten tiedät, miten "pieniin vaivoihin" jotkut niitä lääkkeitä käyttävät? Oon itse syönyt 2 vuotta masennuslääkkeitä, enkä todellakaan söisi niitä mitenkään vapaaehtoisesti, sen verran paljon niistä tuli sivuvaikutuksia.



Ja se, että ei syö mielialalääkkeitä, ei automaattisesti tarkoita sitä, ettäkö hommat olisivat jotenkin todella hyvin hanskassa - kokemusta tästäkin...

Mistä muuten tiedät, miten "pieniin vaivoihin" jotkut niitä lääkkeitä käyttävät? Oon itse syönyt 2 vuotta masennuslääkkeitä, enkä todellakaan söisi niitä mitenkään vapaaehtoisesti, sen verran paljon niistä tuli sivuvaikutuksia.

Ja se, että ei syö mielialalääkkeitä, ei automaattisesti tarkoita sitä, ettäkö hommat olisivat jotenkin todella hyvin hanskassa - kokemusta tästäkin...

joilla oikein loistaa se positiivisuus ja asenne vaikka tapahtuisi mitä. Kokemusta lähipiiristä päinvastaisestakin eli tyyliin Diapamia kissan kuoleman jälkeen. Perusasenne ehkä toisilla niin negatiivinen?

ap

rankkojakin vaikeuksia ja kriisejä masentumatta ja toiset käyttävät mieliala- ja ahdistuslääkkeitä pienimpäänkin vaivaan? Ovatko toiset heikompia kuin toiset? Jos ymmärrätte mitä tarkoitan?

Ja päätynyt tulokseen että kyseessä on asenne. Jos ikäänkuin katselee elämää(nsä) ihmetellen ja analysoimatta ja katsoo mitä tuleman pitää, hyväksyy helpommin kaikenlaista. Jos taasen miettii koko ajan syitä ja seurauksia ja syyttää itseään tai muita, luultavasti elämä on hankalampaa.

Lohdutukseksi voin sanoa että tuo ensimmäinen ominaisuus vahvistuu iän myötä.

Kyky sietää pettymyksiä. Masennus. Lapsuudessa opitut tavat käsitellä pahaa oloa ja pettymyksiä. Itsetunto-ongelmat.

voi olla myös niiden torjumista tai kieltämistä. Ihminen voi tuntea ettei hän saa tai uskalla olla heikko tai ei halua ottaa opikseen vaikeuksista (jolloin niitä päin on mentävä). Tai sitten mikään ei kosketa häntä?

Olen kyllä sitä mieltä, että ihmsiä lääkitään nykyään liian helposti. Elämme kulttuurissa, jossa mielipahaa, pettymystä tms pidetään sairautena, vaikka se kuuluu elämään.

Joillakin on alttiutta sairastua enemmän masennukseen kuin toisilla. Kyse ei siis ole heidoudesta vaan aivojesi laadusta.



Jotkut jopåa mieltää masennukseen taipuvaiset ihmiset vahvemmiksi kuin sellaset, joilla ei ole koskaan psyykkisiä vaikeuksia.



Toisten mielestä ihminen on terve silloin, kun reagoi tähän ympäröivään hulluun maailmaan esimerkiksi masentumalla.



Masennuksen jälkeinen olotila voi olla myös iso voimavara esimerkiksi taiteilijoille. Olen itse taidealalla ja monella tuttavallani on taustalla masentuneisuutta. Monet taiteilijat kokevat ns. voimaantumista masennusjakson jälkeen. Noh, se on ehkä jo enenmmän maanisdepressiivisyyttä.

Se varmaan johtuu sekä ihan aivokemiallisista ja hermostollisista, sekä ajattelumaailmaan liittyvistä syistä. Paljon on myös varmaan kiinni siitä, millainen perusturvallisuudentunne on lapsuudessa syntynyt, että uskooko siihen että elämä aina kantaa, vai pelkääkö vaistomaisesti kaiken romahtavan vaikeuksien tullessa. Syviin lapsuudessa tulleisiin haavoihin ei välttämättä oma asennemuutos auta, vaan tarvisi ihan terapiaa.



Meillä on samassa perheessä ollut kaksi hyvin erilaista tässä suhteessa, veljeni ja minä. Veljeni on aina ollut niitä joiden maailman pienetkin vastoinkäymiset romauttaa, ja hän on sairastanut masennustakin vuosikausia. Minä taas olen sellainen, että taivun ja taitun, mutten katkea, eli olen herkkätunteinen, itken ja valitan hetken, mutta siinäkin taustalla tiedän koko ajan, että tämä menee ohi, minä kestän, ei tässä hätää. Olen kokenut varsin kovia ja selvinnyt, huutoitkun ja itsesäälin kanssa välillä, mutta ilman ulkoista apua tai tarvetta siihen. Tässä tapauksessa ei ainakaan lapsuus selitä eroja, kun samassa kodissa kasvoimme. Kai se on vaan perusluonne ja synnynnäinen temperamentti paljolti mikä vaikuttaa, veli on aina ollut semmoinen rauhallinen ja passiivinen ihminen, joka kokee itsensä voimattomaksi ulkomaailman edessä, minä taas aktiivinen ja nyt perkele mennään vaikka läpi harmaan kiven -tahtoihminen, jo lapsena.

Lapsuuden taustalla on varmasti aika suuri osa tässä kuviossa, miten paljon ihminen sietää stressiä ja vastoinkäymisiä. Usein vaikea lapsuus esitetään jonkinlaisena voimavarana, että se auttaisi ymmärtämään ihmisiä ja selviytymään vaikeuksista. Minusta se on päinvastoin. Kun ei ole lapsuudessa saanut hyvää itseluottamusta, eikä ole tasapainoisia läheisiä tukemassa, perusluottamus on rikottu jo ihan pienenä, asiat vaan tulee ihan automaattisesti katsottua jotenkin negatiivisemmin kuin ne välttämättä olisikaan.



Itse yritän tämän tiedostaa ja opetella positiivista ja luottavaista suhtautumista elämään, alkoholistiperheessä kasvamisesta huolimatta. Monesti saan itseni kiinni siitä, että olen maalaillut mustia pilviä taivaan täyteen, ennen kuin niitä todellisuudessa edes on.

voi olla myös niiden torjumista tai kieltämistä. Ihminen voi tuntea ettei hän saa tai uskalla olla heikko tai ei halua ottaa opikseen vaikeuksista (jolloin niitä päin on mentävä). Tai sitten mikään ei kosketa häntä? Olen kyllä sitä mieltä, että ihmsiä lääkitään nykyään liian helposti. Elämme kulttuurissa, jossa mielipahaa, pettymystä tms pidetään sairautena, vaikka se kuuluu elämään.

Onko pakko olla heikko? Miksi? Ja miksi vaikeuksista pitää oppia jotakin jos ne ovat sellaisia että niihin ei voi vaikuttaa? Ne ovat vain vaikeuksia joiden yli pääsee helpommin kun ei jää murehtimaan joka asiaa. Mitä minulle esimerkiksi tapahtuu kun en viitsi olla heikko ja ruikuttaa vaan elän tyytyväisenä elämääni? Tulen hulluksi? Milloin? Olen jo viisikymppinen enkä oikeasti ole oppinut vaikeuksista juurikaan mitään, onnistumisen elämykset ovat opettaneet enemmän. vaikeudet kuitataan sanaparilla "paska tsägä" ja jatketaan elämää.