Lue keskustelun säännöt.
Järjetön väsymys
04.11.2012 |
Rakensimme itse tain, johon muutimme vasta. Kolme pientä lasta, työt, hoito, keskeneräinen taloprojekti. Parisuhde kireä, muutamiamuita vaikeita asioita ja hirveä flunssakierre koko porukalla.
Tarvitsisin lepoa, mutta en saa levätä. Olen hoitanut lapset vuoden, että mies saa rauhassa rakentaa. Vauvavuosi takana kaiken lisäksi. Mies tekee töitä kellon ympäri, seitsemän päivää viikossa.
En ole kahteen vuoteen nukkunut yhtään kokonaista yötä.
Olen rättiväsynyt. Ei muuta. Ja oma vika, kaiken lisäksi.
Kommentit (8)
Voi itkut sentään.
Mitenhän tästä selviää. Voimat pois.
Ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
että saisitte levätä edes joskus. Jättäkää kaikki turha tekeminen pois. Ja voin kokemuksen syvällä rintaäänellä luvata, että kyllä se jossain kohtaa helpottaa!! Nyt on vain tärkeää, että edes joskus lepäätte ja ymmärrätte, että kireä tunnelma on väsymystä!! Tsemppiä! Itse saman läpikäynyt.
eikö se enemmänkin olis ihme, jos sulla tuossa tilanteessa ei olis järjetöntä väsymystä???
pysähtykääpä miehen kanssa joku ilta miettimään yhdessä elämänne tärkeysjärjestystä. vanhempien on pidettävä huolta omasta jaksamisestaan eli levättävä riittävästi jotta lapsetkin voivat ja parisuhde voisi voida hyvin.
tietysti on helppo täältä sivusta huudella ja arvioida toisten elämää, mutta mitä tulee arvojärjestykseen niin minä en voisi laittaa vaikkapa omaa kodinrakennusta oman ja muun perheen hyvinvoinnin ja jaksamisen edelle.
sama koskee työntekemistä. Töissä on tietysti käytävä, jotta saa elannon,..mutta vaikkapa tuollainen miehesi tyylinen elämä jossa töitä tehdään 7 päivää viikossa kellon ympäri..sehän on ihan järjetön valinta. Elämä on tässä ja nyt, ei kannata vain kuvitella että sitten joskus vuoden tai kolmen päästä, mulla on enemmän aikaa perheelle ja lapsille. Ei voi tietää edes onko elossa vuoden tai kolmen päästä.
Oikeastaan parisuhteelle suurin kompastuskivi on juurikin erilainen suhtautuminen työhön. Mieheni on työnarkomaani kuten vanhempansakin. Kasvanut arvomaailmaan, jossa ihminen ei ole minkään arvoinen jos ei saa kokoajan jotain aikaiseksi. Ei mitenkään osaa nauttia työnsä tuloksista. Aikoo aina levätä, mutta unohtaa lupauksensa. Odottaa myös minulta jatkuvaa tekemistä, ja paha kyllä, olen itsekin melkoinen suorittaja.
Haluaisin kyllä pysähtyä, levätä ja nauttia, mutta toinen ei tajua.
Oikeastaan parisuhteelle suurin kompastuskivi on juurikin erilainen suhtautuminen työhön. Mieheni on työnarkomaani kuten vanhempansakin. Kasvanut arvomaailmaan, jossa ihminen ei ole minkään arvoinen jos ei saa kokoajan jotain aikaiseksi. Ei mitenkään osaa nauttia työnsä tuloksista. Aikoo aina levätä, mutta unohtaa lupauksensa. Odottaa myös minulta jatkuvaa tekemistä, ja paha kyllä, olen itsekin melkoinen suorittaja.
Haluaisin kyllä pysähtyä, levätä ja nauttia, mutta toinen ei tajua.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
no, yleensä elämää suorittajille tulee sitten viimestään 40-50 vuotiaana se loppuunpalaminen. Jos ihminen ei opi eikä opettele kuuntelemaan omaa itseään ja omia tarpeitaan, vaan piiskaa itseään tekemään koko ajan jotain ja enemmän ja enemmän, niin jossain vaiheessa elimistö tekee stopin. iskee vatsahaava, verenpaineet noudee tappiin jne. Siitä uupumuksesta toipuminen voikin sitten olla huomattavasti pidempi prosessi kuin se, että pysähtyisi ajoissa.
leikkikääpä sellaista ajatusleikkiä, että olette omissa hautajaisissanne kärpäsenä katossa ja kuuntelette mitä puoliso/lapset teistä puhuvat. juu, että olihan se isä ihan kiva, vaikka enhän mä sitä koskaan oikeestaan oppinut edes tuntemaan kun se oli aina töissä. tai, että en mä oikeestaan muista lapsuudesta muuta kuin sen, että äiti oli aina niin väsynyt kun sillä oli niin paljon tekemistä...
vai lämmittääkö mieltä ajatus ennemmin siitä miten työkaverit tai pomot kehuu kilvan että oli se niin hyvä työntekijä, aina ylitöissä ja teki toistenkin työt. Kyllä jäämme suuresti kaipaamaan...
no, yleensä elämää suorittajille tulee sitten viimestään 40-50 vuotiaana se loppuunpalaminen. Jos ihminen ei opi eikä opettele kuuntelemaan omaa itseään ja omia tarpeitaan, vaan piiskaa itseään tekemään koko ajan jotain ja enemmän ja enemmän, niin jossain vaiheessa elimistö tekee stopin. iskee vatsahaava, verenpaineet noudee tappiin jne. Siitä uupumuksesta toipuminen voikin sitten olla huomattavasti pidempi prosessi kuin se, että pysähtyisi ajoissa.
leikkikääpä sellaista ajatusleikkiä, että olette omissa hautajaisissanne kärpäsenä katossa ja kuuntelette mitä puoliso/lapset teistä puhuvat. juu, että olihan se isä ihan kiva, vaikka enhän mä sitä koskaan oikeestaan oppinut edes tuntemaan kun se oli aina töissä. tai, että en mä oikeestaan muista lapsuudesta muuta kuin sen, että äiti oli aina niin väsynyt kun sillä oli niin paljon tekemistä...
vai lämmittääkö mieltä ajatus ennemmin siitä miten työkaverit tai pomot kehuu kilvan että oli se niin hyvä työntekijä, aina ylitöissä ja teki toistenkin työt. Kyllä jäämme suuresti kaipaamaan...
Mutta en voi toista muuttaa, ei toista ihmistä saa muutettua mieleisekseen. Tiedän vain sen, että mieheni ei kykene lopettamaan ennen kun saa sydärin. On jo nyt ihan piipussa ja valittelee sydänoireita. Olen kehoittanut lepäämään, menemään lääkäriin, kallonkutistajalle. Ei mene. Enkä voi pakottaa.
Olemme molemmat aivan rättiväsyneitä. Itse yritän höllätä, keskittyä lapsiin, mutta on vaikeaa kun mies on niin kireä ja stressaantunut
ehkä kohta helpottaa, kunhan tämä talohelvetti on valmis.
Ap
Voi itkut sentään.