Työttömät, onko lähimmäiset ottaneet teihin etäisyyttä,

katkeroituneen mielesi tuotosta. Julmasti sanottu, mutta ihmissuhteissa on aina vähintään kaksi osapuolta. Sinäkin voit pitää yhteyttä, olla ruikuttamatta, keskityt niihin elämää kantaviin asioihin. Ei sinun ihmisarvosi ole kiinni siitä, onko sinulla työtä tai ei. Älä sitten käyttäydy sen mukaan, vaan ole yhtä mukava, kohtelias ja huomioiva kuin duuniaikanasi olit. Hyvä tulee hyvän luo, ota se motoksi.

Kuinka jonkun ihmisen lähipiiri on onnistunut näinä aikoina välttämään työttömyyden niin täydellisesti, että on mahdollista "ottaa etäisyyttä"?



Omassa lähipiirissäni itse kukin on ollut jossakin elämänvaiheessa työttömänä. Useimmilla on ollut pitempää ja lyhempää pätkää ennen vakituisen paikan saamista, eikä sitä ole kaikilla vieläkään. Ja monien työ on senlaatuista, että on tavallaan sesonkiluonteista ja työtä tehdään välillä enemmän ja sitten taas ollaan työttömänä. Eikä vakipaikoista irtisanomisetkaan ole jääneet joillakin kokematta.



Harmi, jos noin käy, kun sinulla työttömänä olisi nyt runsaasti aikaa kaikkien sosiaalisten suhteitten hoitoon.

ihmisenä kuin duuniaikoinakin. Mutta totuus on se, että nämä läheiset eivät pidä minuun samalla lailla yheyttä kuin silloin kun olin töissä. Siihen ei ole vaikuttanut mieltäni koetteleva katkeruus, sillä olen ulospäin iloinen enkä mieti näitä vaikeuksiani kuin hiljaa mielessäni. Lähinnä ihmettelen, miten vaikeaa joillekin on kohdata ihminen, jolla on jokin vaikeus, helpompi on unohtaa hänet kokonaan. ja tiedän, että jokaisella on omat kiireensä ja murheensa, mutta ei kerran parissa kuukaudessa yhteydenotto ole kenellekään liikaa, vai onko?

Vahemmat häpesivät minua, haukkuivat tyhmäksi ja laiskaksi kun meni 10kk ennenkuin sain töitä. Itse 60luvulla pääsivät töihin täuystyöllisyyden aikaan noin vaan, silloin työttömissä oli jotain vikaa.



Vanhempani eivät ole koaan kannustaneet tai tukeneet minua missään, sen sijaan kyllä haukkumista, sättimistä ja arvostelua on tarjolla.



Ap, ole kiitollinen vanhemmistasi. Vanhempien tuki ei ole itsestäänselvyys kaikille.

vanhempieni tuesta, se ei todellakaan ole aina itsestäänselvää. Onneksi olen sinut itseni kanssa, ja tiedän, että kyllä tämä työttömyyskin vielä jää taakse. Minulla on kuitenkin suunnitelmia, olisi hienoa kertoa niistä jollekin, mutta eipä kai kaikkia kiinnosta toisten selviytymisyritykset. Itse olen kiinnostunut ihmisistä, mutta vältän liiallista tuppautumista, ehkäpä minun täytyy olla aloitteellisempi. Hyvä miettiä asioita joka kantilta. ap

olin vuoden työttömänä. Olin itsekin silloin ennen vähän ns. pintaliitoihminen, ja ystäväni samantyyppisiä. Meidänlaistemme maailmaan ei kuulunut työttömyys, köyhyys, sairaus eikä rumuus, oltiin mielestämme nuoria menestyjiä ja luovaa kermaa. Minulle sitten vaan tuli potkut kun IT-buumin rajun lopun myötä loppui koko firma missä olin töissä.



Olin järkyttynyt siitä, että kukaan ystävistäni ei halunnut pitää minuun enää yhteyttä. Ei, vaikka olisin lähtenyt ihan samoihin paikkoihin heidän kanssaan missä ennen käytiin: ravintoloihin, matkoille jne. Jotenkin vaan ihmiset muuttuivat vaivautuneiksi ja keksivät tekosyitä että ei tarvi minua ottaa mukaan. Näin jälkeenpäin ajattelen että kyse oli siitä, etteivät he itse kestäneet kohdata työttömyyden mörköä liian läheltä, koska halusivat pitää illuusionsa että he ovat menestyjiä joita sellainen ei voi kohdata.

Ymmärtäisin jos olisi kyse vaikka vaikeasta sairaudesta tai jotain, mutta työttömyys!?

20 vuotta on työttömyys ollut niin suurta, että ei siinä pitäisi kenelläkään olla mitään "vaikeuksia" kohdata, missä tynnyrissä ovat kasvaneet?!

Luulen että kyse on nyt jostain muusta, esim. näiden ihmisten omista asioista elämässään, kaikilla tapahtuu kaikenlaista mitä ei heti kaikille sukulaisille ilmoitella. Ei aina ehdi pitää yhteyksiä.

Minulla vähenee yleensä silloin yhteyden pitäminen kun on töissä, itse tai toinen tai molemmat, päivät menee töissä, sit on kotityöt ja muu perhe-elämä, ei ehdi soitella niinkuin silloin kun oli kotona.

..että itsekin olen hieman etääntynyt työttömästä ystävästäni viime aikoina. Osasyynä on hänen hillittömän negatiivinen suhtautuminen työllistymiseen ja elämään yleensä, mikä ei jää mitenkään epäselväksi kellekään. Kyllä, ymmärrän, että työttömyys ja huono rahatilanne stressaavat ja masentavat, mutta aivan samalla tavalla ne stressaavat minuakin. En itse yksinkertaisesti jaksa olla se tsemppaava ja piristävä osapuoli kuukaudesta toiseen, kun sillä ei mitään vaikutusta tunnu olevan. Eikä myöskään eteenpäin potkimisella tai ymmärtäväisyydelläkään. Yksinkertaisesti turhauttavaa ja masentavaa siis, vaikka hänen pahan olonsa ja tilanteensa ymmärränkin, kun en itsekään järin kaukana samasta tilasteesta ole.