Epävakaa mies, onko väärin että asetan säännöt miten siedän minua kohdeltavan?

Tsemppiä sinulle ap! Kuulostaapa tutulta. Itse onneksi ymmärsin hypätä pois epävakaan miehen kelkasta ennen kuin ehdimme hankkia lapsia. Minäkin vakuuttelin itselleni samoilla sanoilla kuin sinäkin "kyllä se mua oikeasti rakastaa tosi paljon, ei se tarkoita mitä se sanoo ja tekee". Ja niin varmasti rakastikin. Toisia ei vaan siitä huolimatta voi noin kohdella. Sitä ei tarvitse sietää.

Hei,

Itse erosin juuri epävakaasta miesystävästäni. Tai oikeastaan mies jätti. Suhde oli todella rankka, mutta minkäs teet kun rakastaa... Mies tiesi 'hyvinä päivinä' ongelmistaan ja lupaili hakevansa apua. On ollut terapiassa pitkään, mutta siitä ei ole ollut mitään apua. Ehdotin ryhmäterapiaa, koska ajattelin vertaistuesta olevan apua. Miehen lapsuus on ollut todella rankka ja on siksi niin hullu.

Pahoina päivinä syytti minua ongelmistaan, siitä että olen tyranni hänen elämässään, suhteemme on huono jne. lista on loputon. Ero tuli, kun toinen vanhempani kuoli ja mies ei pystynyt olemaan tukenani. Lemppasi minut ja haukkui useaan kertaan lyttyyn. En voi antaa sellaista enää anteeksi. Tiedän että rakastaa minua ja rakastan itsekin häntä, mutta miehen haluttomuus hakea apua ja 'rajan ylittäminen' tekevät suhteen mahdottomaksi.

Todella epäreilua syyttää ap'tä persoonallisuushäiriöstä. Ero voi oikeasti olla parempi vaihtoehto. Ja tosiaan, asiat eivät tule muuttumaan, jos mies ei hae apua. Voit ihan hyvin kertoa miehelle, että hakee apua tai tulee ero. Muuten koko loppuelämänne on yhtä soutamista ja huopaamista.

Mä en jaksaisi elää tuollaisen miehen kanssa. Eli mieti, haluatko aidosti jatkaa miehesi kanssa. Jos haluat, niin ensinnäkin laittaisin pariterapian ehdoksi jatkamiselle. Yksilöterapiaan ei voi "pakottaa", sinne pitää mennä kun itse haluaa, mutta pariterapian myötä mies voi tajuta tarvitsevansa yksilöterapiaa.

Arkeen neuvoksi, uskoisin, että parhaiten toimii se, ettei reagoi mitenkään, kun mies käyttäytyy lapsellisesti. Eli kun mies alkaa "sekoilla" niin ottaisin ikään kuin sellaisen asenteen, että mies on kuin lapsi, jolta ei voi nyt odottaa samaa kuin aikuiselta ja jota ei myöskään kohdella kuin aikuista. Eli en menisi mukaan mihinkään syyttelyyn ja raivoamiseen vaan käyttäytyisin ikään kuin puhuisimme puhelimessa ja yhteys pätkisi, odottaisin, että yhteys palaa eli mies alkaa taas käyttäytyä normaalisti ja jatkaisin sitten normaalia kahden aikuisen vuorovaikutusta.

Kuten sanottu, mä en pystyisi tuohon. Tarvitsen parisuhteen, jossa toinen osapuoli on aikuinen suurimman osan aikaa, ei vain satunnaisesti.

Miten aloittajalla sujuu ?

Meillä ok, mutta pikkuhiljaa tunnen että itse murenen pala palalta.

kyl nää teot on rankkoja käsitellä vaikka kuinka yrittää.

kiitos perhe ja ystävät tuesta.

[quote author="Vierailija" time="11.11.2012 klo 20:56"]

Miksi musta kuulostaa siltä, että ap:llakin olisi diagnoosi, jos sellaisen osaisi hakea? En pysty uskomaan, että hyvän lapsuuden elänyt ihminen pystyisi elämään epävakaan miehen kanssa. Tässä voi olla niin, että ap on sairaampi kuin miehensä, ja vain alistaa miestään. Ja mies reagoi omalla tavallaan. Oletko ap narsisti? Ajattelin vain tuosta että "sinulla ei ole mitään hätää, olet vahvempi kuin miehesi". Persoonallisuushäiriöistä ihmistä ei ole kukaan normi-ihminen vahvempi, ainoastaan narsisti.

Hyvän lapsuuden elänyt, tasapainoinen ihminen jos kuka pystyy elämään epävakaan kanssa. Ja tuo lauseesi "Persoonallisuushäiriöistä ihmistä ei ole kukaan normi-ihminen vahvempi, ainoastaan narsisti. " Huh mitä hölynpölyä. Persoonallisuushäiriöinen ei ole todellakaan vahva ihminen, kuten myös narsisti. Pyytäisin hieman perehtymään asioihin ennen kuin alat niitä missään huutelemaan.

Ei, kyllä tuossa hänen horinassaan oli perää. Justiinamaisille akoille tulee usein säikkyjä ja hepuloivia poikalapsia, joiden henkinen jama huononee iän myötä, saavuttaen huippunsa yleensä varhaisessa aikuisuudessa.

Eikös vanha sananlaskukin sano, että äidit kasvattavat pojistaan sellaisia, jollaisia toivoisivat itselleen miehiksi? Oman persoonallisuustyypin jatkuminenhan turvataan varmuudella vain hoitamalla sopivan sulhastyypin edustajien kasvatus omin käsin. Narsisti todellakin on "vahva", siinä missä rajatilainen/epävakaa taas on säikky herkiltä ja voimakkailta tunnereaktioiltaan suojautuakseen.

Epävakaat joutuvat narsistien kiusaamiksi ensin kotona, sitten koulussa ja lopulta parisuhteessa.

[quote author="Vierailija" time="05.02.2014 klo 18:04"]

Ei, kyllä tuossa hänen horinassaan oli perää. Justiinamaisille akoille tulee usein säikkyjä ja hepuloivia poikalapsia, joiden henkinen jama huononee iän myötä, saavuttaen huippunsa yleensä varhaisessa aikuisuudessa.

Eikös vanha sananlaskukin sano, että äidit kasvattavat pojistaan sellaisia, jollaisia toivoisivat itselleen miehiksi? Oman persoonallisuustyypin jatkuminenhan turvataan varmuudella vain hoitamalla sopivan sulhastyypin edustajien kasvatus omin käsin. Narsisti todellakin on "vahva", siinä missä rajatilainen/epävakaa taas on säikky herkiltä ja voimakkailta tunnereaktioiltaan suojautuakseen.

Epävakaat joutuvat narsistien kiusaamiksi ensin kotona, sitten koulussa ja lopulta parisuhteessa.

[/quote]

...eli siis kiteytettynä: jos siinä ukossa on vielä suhteen alussa jonkinlaista positiivistakin herkkyyttä jäljellä, niin sen viimeisenkin jämän saa omistushaluinen partneri sopivasti vyön alle vittuilemalla sammutettua. Tällöin miehen neuroottisesta sosiopatiasta tulee itseään toteuttava ennuste, ja "reppana, joka ei pärjää itse", on valmis. Kypsälle ja nuoruutensa virheiden jälkeen aikuistuneelle madamelle löytyy siten tarve ja paikka maailmasta, elintärkeänä hyväntekijänä!

[quote author="Vierailija" time="05.02.2014 klo 18:28"]

[quote author="Vierailija" time="05.02.2014 klo 18:04"]

Ei, kyllä tuossa hänen horinassaan oli perää. Justiinamaisille akoille tulee usein säikkyjä ja hepuloivia poikalapsia, joiden henkinen jama huononee iän myötä, saavuttaen huippunsa yleensä varhaisessa aikuisuudessa.

Eikös vanha sananlaskukin sano, että äidit kasvattavat pojistaan sellaisia, jollaisia toivoisivat itselleen miehiksi? Oman persoonallisuustyypin jatkuminenhan turvataan varmuudella vain hoitamalla sopivan sulhastyypin edustajien kasvatus omin käsin. Narsisti todellakin on "vahva", siinä missä rajatilainen/epävakaa taas on säikky herkiltä ja voimakkailta tunnereaktioiltaan suojautuakseen.

Epävakaat joutuvat narsistien kiusaamiksi ensin kotona, sitten koulussa ja lopulta parisuhteessa.

[/quote]

...eli siis kiteytettynä: jos siinä ukossa on vielä suhteen alussa jonkinlaista positiivistakin herkkyyttä jäljellä, niin sen viimeisenkin jämän saa omistushaluinen partneri sopivasti vyön alle vittuilemalla sammutettua. Tällöin miehen neuroottisesta sosiopatiasta tulee itseään toteuttava ennuste, ja "reppana, joka ei pärjää itse", on valmis. Kypsälle ja nuoruutensa virheiden jälkeen aikuistuneelle madamelle löytyy siten tarve ja paikka maailmasta, elintärkeänä hyväntekijänä!

[/quote]

Myöskin sosiaali- ja terveysjärjestelmät kiittävät. Vientiteollisuuden mielipidettä ei kysytä.

Itsellä ollut hyvin samankaltainen, epävakaa ja todennäköisesti persoonallisuushäiriöinen mies ja toiste en vastaavaa ota.

Itse olen myös hyvin rauhallinen ja empaattinen, mies on aika kylmä ja empatiakyvytön. Hän oli se, joka kiristi erolla milloin mistäkin päähänpistosta. Hän saattoi olla niin sanotusti hoitamatta parisuhdetta ja siihen liittyviä asioita pitkäänkin, ilman että sanoin mitään. Mutta jos hän sai päähänsä, että minä vaikkapa tiskaan liian harvoin, niin johan uhkailtiin erolla. Harmi kyllä hänessä oli niitä hyviäkin puolia, joten oli vaikea tehdä päätöstä erosta, vaikka sitä mielessäni pyörittelinkin viikoittain. Aivan liian raskasta tuollaisen suhteen ylläpitäminen kuitenkin on loppujen lopuksi, 8/10 ajasta on paskaa ja taistelua. Ei ollut sen arvoista, eikä toista voi pakottaa terapiaankaan. Oli nimittäin omasta mielestään täydellinen ja minussa oli kaikki vika.

Isäni oli ja on vieläkin miehesi kaltainen. Hyviäkin hetkiä oli, mutta pääasiassa lapsuus oli hänen mielialojensa mukaan elämistä. Mieliala saattoi muuttua isällä hetkessä hyvästä huonoksi. Piti vaan kestää, tukea toista tunteissaan ja jättää omat tunteet käsittelemättä. Kukaan muu ei saanut käydä läpi minkäänlaisia tunteita perheessämme kuin isä. Ottihan se psyyken päälle, olin hermostunut lapsi ja itsetunto oli huono.

Nyt olen joten kuten päässyt asian yli ja aikuisena olen osannut asettaa rajojakin isän käytökselle minua kohtaan. Miehen valitsin kuitenkin erilaisen - tasaisen ja vakaan luonteen omaavan.

käykö mies terapiassa? Tuo käytös ei muutu, ellei saa hoitoa. Te tarvitsette apua molemmat.

Eksäni oli tuollainen epävakaa, usein koko perhe sai olla varpaillaan kun hänellä oli "huono päivä". Mies ei osannut muuttua, ja lähdimme lasten kanssa. Sinä itse saat todellakin määritellä mitä siedät ja mitä et. Tsemppiä, ei ole helppoa elää tuollaisen ihmisen kanssa. Ja pyytäisin varovaisuuteen, tuollaiset miehet voivat äityä joskus väkivaltaisiksikin, koska pitävät itseään oikeutettuna siihen. Eksäni raivostui joskus töistä tullessaan esim. jos ruoka ei ollut valmiina, vaikka olisin itsekin ollut töissä, hakenut lapset, käynyt kaupassa, tiskannut ja imuroinut tms.



Voimia paljon!

käykö mies terapiassa? Tuo käytös ei muutu, ellei saa hoitoa. Te tarvitsette apua molemmat.

Olen usein ehdottanut miehelle pariterapiaa. aiemmin hän ei ole suostunut, mutta heinäkuun kriisin jälkeen hän olisi suostunut. Jonotimme pariterapiaan pari kk, syyskuussa olisi ollut aika, mutta mies ylipuhui minut perumaan sen, koska vannotti muuttuneensa. Kunnes nyt taas olen huomannut ettei ole muuttunut.

Itse olen hyvin vahva ihminen, mieheni ei. Minulla ei ole siis mitään hätää. Jos mieheni ei opi käyttäytymään, lähdemme lapsen kanssa.

epävakaille on syytä asettaa rajat. Olet siinä jo onnistunutkin hyvin. Voisitko kehittää jonkin asteikkojärjestelmän, että kun huomaat, että hän alkaa taas muuttua tiuskivaksi, niin kerrot hänelle numeron, missä ollaan, että hänkin tietää, missä kohtaa on vähällä mennä yli sun sietokyvyn. Eli mikä on sitä, että kestät vielä satunnaisesti, ja mikä on ehdoton ei ja eron ottaminen.

epävakaille on syytä asettaa rajat. Olet siinä jo onnistunutkin hyvin. Voisitko kehittää jonkin asteikkojärjestelmän, että kun huomaat, että hän alkaa taas muuttua tiuskivaksi, niin kerrot hänelle numeron, missä ollaan, että hänkin tietää, missä kohtaa on vähällä mennä yli sun sietokyvyn. Eli mikä on sitä, että kestät vielä satunnaisesti, ja mikä on ehdoton ei ja eron ottaminen.

Joo aika pitkälti noin toimin. Mutta en enää ala itse tiuskia kuten aiemmin, vaan pysyn rauhallisena, ja selitän millä tavalla hän on mennyt rajojen yli. Monesti tajuaa itsekin.

hop

Tilassani ei tapahtunut olennaista muutosta vuosiin, koska vaikka halusin muuttua ja lopettaa mm. väkivaltaisen käytöksen, jotenkin se tuntui mahdottomalta yksin. Pääsin ryhmäterapiaan, jossa alitajunta alkoi oikeasti työstämään asioita ja ymmärsin käytösmallejani, lapsuuttani jne. ja kuinka ne vaikuttivat nykyhetkeen. Olen käynyt nyt vajaan vuoden terapiassa ja olen melkein kuin uusi ihminen! Raivareita tulee todella harvoin, masennusoireet ovat poissa ja silloinkin kun lähtee ns. mopo käsistä, pystyn rauhoittumaan joka kerta aina vaan nopeammin + pyytämään anteeksi.

Ratkaisin asian "näyttämällä peiliä", eli tiuskin ja nalkutin mahdollisimman samalla tavalla, oikein kärjistäen ja ylinäytellen. Jos ryhtyi huutamaan niin huusin vain kovempaa päälle. Lapsellista, kyllä.

Nykyisin on aika maltillinen, joskin negatiivinen.

Tilassani ei tapahtunut olennaista muutosta vuosiin, koska vaikka halusin muuttua ja lopettaa mm. väkivaltaisen käytöksen, jotenkin se tuntui mahdottomalta yksin. Pääsin ryhmäterapiaan, jossa alitajunta alkoi oikeasti työstämään asioita ja ymmärsin käytösmallejani, lapsuuttani jne. ja kuinka ne vaikuttivat nykyhetkeen. Olen käynyt nyt vajaan vuoden terapiassa ja olen melkein kuin uusi ihminen! Raivareita tulee todella harvoin, masennusoireet ovat poissa ja silloinkin kun lähtee ns. mopo käsistä, pystyn rauhoittumaan joka kerta aina vaan nopeammin + pyytämään anteeksi.

Ihana kuulla että sinulle on terapiasta ollut apua!! Mun mies sentään jo ymmärtää ongelmansa, eikä syytä vain minua kaikesta, kuten pari ekaa vuotta teki. Siihen on vaikuttanut sekin, etten enää provosoidu ja raivostu itsekin, ja ala käyttäytyä hänen tavallaan. Pariterapiaan varmaan saisin miehen, muusta en tiedä. Mutta tiedän että hän rakastaa minua omalla tavallaan todella paljon eikä halua menettää minua. Että jos tiukka paikka tulee, uskon että hän voisi terapiaankin suostua. Mitään diagnooseja hänellä ei ole, eikä hän ole käynyt edes ottamassa selvää mitä voisi olla. Itsekään en ala diagnosoimaan, mutta jotain ongelmaa kyllä on. Ei tod. mikään tasapainoinen ihminen.

Ratkaisin asian "näyttämällä peiliä", eli tiuskin ja nalkutin mahdollisimman samalla tavalla, oikein kärjistäen ja ylinäytellen. Jos ryhtyi huutamaan niin huusin vain kovempaa päälle. Lapsellista, kyllä. Nykyisin on aika maltillinen, joskin negatiivinen.

Minä tein tuota aiemmin, mutta se ajoi meidät vain eron partaalle, ja miehen syyttämään vain minua, näkemättä vikaa itsessään. Olen itse perusluonteeltani rauhallinen, empaattinen ja lempeä, kärsivällinen, mutten alistu huonoon kohteluun enkä mahdollista sitä. Nykyään en siis provosoidu, vaan usein vaan hänen turhista kitistessään vaan poistun paikalta vähin äänin tekemään omia juttujani, ja palaan asiaan kun tiedän että hän on hieman rauhallisemmalla mielellä. Jos hänellä ei ole stressiä tms., hän on mitä kultaisin ihminen. Mutta hänellä on todella huonot hermot, ja kaiken hän yleensä purkaa minuun. En vaan tosiaan ota sitä enää ollenkaan itseeni enkä etsi vikoja itsestäni. Ja se onkin helpompaa nyt, kun en lähde hänen lapselliseen draamailuunsa enää mukaan.Enkä myöskän syyllistä häntä hänen käytöksestään. Ja jos menee rajan yli, sanon vaan että nyt sä lopetat tuon, riittää kiitos. Yleensä hän jo nykyään siitä ymmärtää menneensä rajan yli. Onneksi minulla on hyvä lapsuus ja terve itsetunto, toisin kuin hänellä, ja tiedän nuo varsin hyvin. Hän purkaa omaa heikkouttaan minuun ja yrittää saada kanssaan samaan suohon. Minä taas yritän saada hänet suon reunalta pois, ihan omalla tasaisuudellani, ja sillä että olen läsnä. Kyllä hän hyvinä hetkinään osaa minua arvostaa, ja tiedän että hän rakastaa minua.

Siltikin, joskus mietin millaista olisi elää "normaalin" miehen kanssa. Sellaisen turvallisen peruskallion, jonka kainaloon voisi käpertyä joskus itkemään maailman epäreiluutta, ja joka sanoisi minulle että älä sä huoli, mun kanssa olet turvassa. Sen sijaan itse olen nyt se peruskallio, jonkun on ihan pakko olla. Ja nyt olen opetellut.

Mieliala voi olla mitä vaan... Ja koskaan ei voi tietää etukäteen että tuleeko tästä huono vaiko hyvä päivä ja kuinka pitkään se hyvätuuli taas säilyykään?! Välillä ollaan niin ihania ja sitten taas jotain muuta.



Mä sanoisin että tällainen mies on erittäin vaikea ihminen, persoona. Sitä joko kestää tai sitten ei. Mulla ei enää hermot kestä. Oikeasti, ihminen voi olla ihan ns. normaalikin!