Oletko tullut ajatelleeksi, että voit menettää lapsesi tai puolisosi milloin tahansa?

Ajattelen asiaa joka ikinen ilta ennen nukkumaanmenoa. Elämä on paljon parempaa näin, kun osaa joka päivä suhtautua asioihin realistisesti eikä turhia hyssyttelee asioita.

Samaten sinäkin AP saatat jo nyt sairastaa syöpää. Lapsellasi saattaa myös olla itävä aivotulehdus jo nyt. Mietitään näitä joka päivä,elämämme takia.

Arvostan elämää ja erotan pikkuasiat isoista asioista paremmin, kun pidän mielessä elämän särkyvyyden. Se tekee pienistä arjen hyvistä hetkistä vieläkin merkityksellisempiä. Ap

melkein hengiltä kun lähtee mopolla kouluun.

Miehen työ on vaarallista ja siellä sattuu ja tapahtuu. Henkivakuutukset on kunnossa ja pusut vaihdetaan kun erotaan. Elämä on!

mutta aika usein, lapsista ehkä useammin mutta kyllä miehestänikin aika ajoin. Olen täsmälleen samoilla linjoilla kuin tuossa 2. viestissään ap kertoi, että elämän pienetkin asiat tuntuvat suurilta lahjoilta kun pitää realiteetit mielessään. Tuntuu että osaan arvostaa arkea ja siihen kuuluvia ihmisiä enemmän. En tiedä näkyykö se noin muuten mitenkään, ihan samalla tavalla välillä raivoan näille läheisimmilleni :D Suhtautumiseni kuolemaan ja vakaviin onnettomuuksiin on terveen realistinen. En pelkää sitä "aktiivisesti", mutta tiedostan että mitä vain voi tapahtua milloin vain.

siksi olen kotiäiti. Haluan viettää mahdollisimman paljon aikaa lasteni kanssa, koska koskaan ei tiedä kuka sairastuu, vammautuu tai kuolee.



mutta lähipiirissäni onkin ollut useampi syöpälapsi.

Siksi on parempi, ettei tiedä aikaa eikä hetkeä.

Pelkään kuolemaa ja sitä,että läheisilleni kävisi jotain. Isä kuoli hieman yllättäen. En ehtinyt sanoa kaikkea mitä olisi pitänyt.Vähän sen jälkeen ystävä kuoli jonka kanssa en ollut "ehtinyt" pitää yhteyttä :/ Joten hänkään ei saanut tietää kuinka tärkeä oli minulle.

Ja siksi mä oon miettiny, että olis fiksua mennä naimisiin mieheni kanssa. Meillä 10v yhdessä oloa takana, 2 lasta.

mutta en ajattele sitä mitenkään aktiivisesti. Siis tiedostan sen, mutta nautin elämästä enemmän, kun ajattelen hieman naiivisti, että "ei meille voisi käydä niin". Totta kai voi käydä, mutta ainakin ollaan naatittu elämästä ennen sitä hyvillä mielin.



Jännä kyllä, mietin nykyään useimmiten elämää koiramme kuoleman jälkeen. Tämä EI tarkoita, että koira on minulle tärkein, mutta kun se on jo 11 ja vaikka onkin oikein terve, en voi olla miettimättä joka kerta, kun sitä halaan ja rapsuttelen, että mikä tahansa päivä voi olla sen viimeinen. Ja se jatkuva kuoleman tiedostaminen ON surullista.

Vaikuttaa käyttäytymiseen siten, että olen tavaran haalimisen sijasta alkanut karsia, myydä ja poistaa sitä. Kun on yhden kuolinpesän siivonnut, tietää, miten paljon turhaa ihmisestä jää jäljelle, sellaista, josta kukaan ei ole kiinnostunut. Ei edes kukaan rakas.



En pelkää juuri lainkaan miehen tai lasten kuolemaa, omaani pelkään enemmän.

Vaikuttaa käyttäytymiseen siten, että olen tavaran haalimisen sijasta alkanut karsia, myydä ja poistaa sitä. Kun on yhden kuolinpesän siivonnut, tietää, miten paljon turhaa ihmisestä jää jäljelle, sellaista, josta kukaan ei ole kiinnostunut. Ei edes kukaan rakas.

En nyt tiedä onko oma motivaationi sama, mutta minäkin karsin tavaraa. Lähinnä siksi, että elämän tärkeimmät asiat tulisivat paremmin esille eikä turha materia ns. estäisi näkemästä mikä elämässä on todella tärkeää. Sitä ei rahalla saa.

Yritän aina, vaikeinakin hetkinä, lasten kanssa muistaa kuinka kallisarvoisia he ovat ja ettei mikään ole itsestään selvää. Kahden murrosikäisen äitinä kun joutuu usein vähemmän hohdokkaisiin tilanteisiin.