Ujo lapsi ja harrastukset

että anna lapsen harrastaa tavallaan. Jos se kerran innoissaan sinne menee ja vaikuttaa siellä viihtyvän (vaikkei osallistukaan), niin keneltä se on pois? Vai edellytetäänkö siellä ryhmässä että kaikkien pitää osallistua?



Mä olen ollut lapsena vähän samanlainen tapaus. Ja oikeastaan näin aikuisena olen edelleen. Nautin siitä että saan olla osa ryhmää, mutta ikään kuin ulkopuolisena tarkkailijana. Lämpeneminen tapahtuu jossain vaiheessa, jos tapahtuu. Se ei kuitenkaan ole edellytys sille että hommasta voisi tykätä.



Musta olisi tärkeintä, että lapsen persoonallisuus ja olemisen ja tekemisen tapa hyväksyttäisiin sellaisinaan. Varsinkin kun kyse vaikuttaisi olevan ihan klassisesta ujoudesta, jolle ei oikeastaan voi yhtään mitään. Liikaa painostamalla ujo lapsi saattaa mennä vielä entistä pahemmin lukkoon, mutta hyväksyvällä asenteella saattaa jopa tapahtua pientä avautumista.



Enkä muuten sitten ole mikään ammattilainen. Tunnenpahan vain tiettyä hengenheimolaisuutta tyttösi kanssa. :)

Mulla 6v. poika,ujo myöskin.Ei harrasta vielä mitään kun ei halua jäädä yksin oikeastaan muualle kuin päiväkotiin ja kavereiden kotiin.En ole huolissani,harrastusten aika tulee kun tulee.Olen itsekin ollut ujo lapsi,joten selvästi geeneissä kulkee.

yrittää, kun tyttö siitä nauttii eikä hänen vetäytymisensä häiritse ryhmän toimintaa. Ei kai naperotanssilla ole muita tavoitteita kuin positiivisest elämykset ja niitähän tyttö saa. Harrastus tukee myös jossain määrin liikunnallisuutta, jos tansseja kuitenkin kotona esitetään.



Oscar.

Eli jos on oloonsa ja elämäänsä tyytyväinen niin sitten veisin.



Kaikki tuollainen kuitenkin auttaa ja vahvistaa ja rohkaisee.



t. ujon kuopuksen äiti

Niin pitkään, kun lapsi sinne menee ja se on hänestä kivaa.

Oma poikani oli hirveän ujo pienenä. Kyllä välillä nolotti ja itkettikin jalkapallokentän laidalla, kun kuljetin lapseni sinne, eikä hän välttämättä päässyt edes kentälle asti. Koska kuitenkin oli innoissaan aina lähdössä, niin ajattelin, että koitetaan. Varmaan kuudennen kerran jälkeen meni kentälle ja siitä se lähti. On luonteeltaan sellainen, että haluaa tietää mitä kuuluu tehdä ja ottaa muista oppia.



Nykyisin minun ei tarvitse häntä kentällä maanitella :). Olen tosi ylpeä, etten heittänyt heti hanskoja nurkkaan vaan annoin pojan edetä omaa tahtiaan. Nyt on reipas ja sporttinen 11-v. Vähän tarkkailja edelleen, mutta silti aina menossa ja kavereita löytyy.



Joten jatkakaa samaan malliin! :) tsemppiä!!

eikä joukkuelajeissa, mutta sellainen käsillätekeminen mitä saa tehdä itsekseen porukassa, kiinnostaa eniten. Itsekin lapsi sanoo, ettei pidä esiintymisestä.

Auttaisiko harrastuksen vaihto sellaiseen misää saa tehdä itsekseen eikä tarvitse olla "esillä"?

vaikka ihan itelleen sai ne tehdä. En usko, että vieraan aikuisen kanssa tekis sen enempää mitään näpertelyjäkään. Kun ei tuo suostu yleensä vieraalta ottamaan edes kynää käteen tms. Ei edes karkkia jos niikseen tulee... Ja milläs pakotat. Et mitenkään.



Hän tosiaan jää kyllä ihan mukisematta vieraankin aikuisen kanssa. Ei huuda perään, ei mitenkään osoita, että pelottaa. Eli sinänsä en nyt koe lasta kiusaavani, vaikka veisinkin johonkin outojen ihmisten sekaan. Passivoituu vaan ihan täysin. Ja sit jälkeenpäin selittää ihan tohkuna, mitä "tehtiin" (ja sisarukset jupisee vieressä, että eihän toi ees tehnyt mitään...) Ja mä koitan rohkaista ja jutella ja ja ja...



Sen tiedän, että patistelemalla nyt ei ainakaan mitään tapahdu, mutta haluaisin kuitenkin jo tässä vaiheessa hieman töniä tenavaa siihen suuntaan, että esim. kouluiässä ei saa ihan persiilleen kasvatetun mukulan leimaa otsaansa, "kun ei ees tervehtiä osaa" tms...