En olisi arvannut, että äitinä minuun suhtaudutaan näin...

Valitat yksinäisyyttä, mutta toisaalta sanot, että ei kiinnosta. Kyllä se ystävyydenpito on molemmminpuolista, se tarkoittaa, että myös SINUN on oltava aktiivinen!

Suurimpaan osaan noista asioista voit vaikuttaa itse omalla käytökselläsi ja asenteellasi. Ja ehkä tulet muutenkin nähneeksi vain noita negatiivisia asioita elämässä (masentunut?).

Ja ehkä tulet muutenkin nähneeksi vain noita negatiivisia asioita elämässä (masentunut?).

Sitä en sano, etteivätkö esim. kaverit voi olla negatiivisia, mutta esim. neuvolan tehtävä on nimenomaan tukea ja kannustaa..

tuulettumassa tyttökavereiden kanssa?Ja vähentää tätä palstailua.Äityiteen liittyvä ristiriita on ongelmallista ja hyvinhän sitä puritkin.Leikkipuista olen saanut järjellistä keskusteluseuraa sekä muista vanhemmista että ohjaajista.Meidän puistossa käy esim kosmetologi eli ei se pelkkää vauvahommaa ole.

Ne tuttavat ovat yleensä töissä ja sen jälkeen heillä saattaa olla harrastuksia. Tällöin aikaa kaverille jää vähän ja pienen lapsen äidin seura ei ehkä niin kiinnosta, koska lapsi keskeyttää ja vie äidin ajatuksia. Koska äidin elinpiiri supistuu, niin jututkin muuttuvat ja ei ole ehkä niin mielenkiintoista seuraa.



Jos kaipaat seuraa ja sosiaalisuutta, niin ei sitä saa kuin olemalla itse aktiivinen. Vaikka hiekkalaatikon reunalla seisoskelu ei kiinnosta, niin niitä kontakteja saa yleensä sieltä missä on pikkulapsille puuhaa. Leikkipuistojen lisäksi on tietenkin erilaisia perhekerhoja ja avoimia kerhoja tai äiti-lapsijumppia. Eli sinne sitten, niin ei tarvitse lähteä leikkipuistoihin.



Lapsi näkee "oikeaa" elämää ihan kotona siivotessa, kaupassa käydessä, sukulaisia/tuttavia tavatessa (ja jossei kutsuja tule, niin kutsu itse heitä) vapaa-aikoina.

ja silti ne samat ystävät kilvan kysyvät, koska tulee seuraava lapsi. Miten ne sen tekevät, tulevat uniisi vai?



Kerroit, että olet kokonaisen vuoden hoitanut lasta päätoimisesti täysin yksin pitkät päivät. Kenen oletit lapsesta huolehtivan, jos itse et ole töissä? Oletitko, että Lumikki ja 7 kääpiötä olisivat muuttaneet teille ja sinä olisit saanut vapaata äitiydestä?



Sinulla olisi ollut kokonainen vuosi aikaa elää normaalia aikuisen elämää siten, että lapsi on siinä mukana. Sinä vain et tehnyt niin vaan hautauduit kotiin, koska kukaan ystäväsi ei ilmoittautunut ilmaiseksi lapsenvahdiksi. Ei kyse ole kavereistasi, kyse on sinusta. Sinä muutuit, he eivät. He pitivät elämänsä, sinä kadotit omasi.

mitään outoa. Joskus vaan se äidiksi sopeutuminen kestää pitkään.



Ekan lapsen kanssa oli samanlaista minullakin, toisen lapsen myötä kaikki loksahti paikoilleen. Meidän lapset ovat jo isoja ja minusta on ollut ja on edelleen aivan upeaa olla äiti.



Olisi mukavaa, jos saisit itsellesi jonkun harrastuksen. Ajan myötä lapsenkin kanssa pystyy tekemään kaikenlaista. Nuo lapsen ekat vuodet ovat kyllä työntäyteisiä.

Ehkä minä olen huomannut nyt, miten minä olen ollut aiemminkin se, joka on enimmäkseen soittanut ja yrittänyt kaveerata joidenkin kanssa... ja nyt itsekin päättänyt kokeilla samaa mitä monet muutkin eli kokeilla toimiiko kontaktin ottaminen vastavuoroisesti minunkin suuntaan. Ehkä suurin osa ihmisistä vaan on sellaisia, että he tykkäävät, kun muut tulevat heille kylään ja itsensä ei tarvitse raahata omaa peffaansa kenenkään perässä. Mutta kyllä se alkaa jossain vaiheessa tympiä, jos kuukauden lopussa näkee kännykän puhelulaskurista, että itse on soittanut eri tahoille 10-20 tunnin edestä ja itselle on soitettu korkeintaan muutaman tunnin edestä. :/



Ehkä tämä sosiaalinen erakoituminen ei liity mitenkään äitiyteen vaan siihen, että minä en ole ihmisten mielestä tarpeeksi kiinnostava. :(



Mutta olen väsynyt tähän yksin lapsen kanssa olemiseen, kun kaikki odottavat, että minun pitäisi aina vaan tehdä jotain lasten juttuja. Ehkä minun pitäisi vain alkaa tunkea itseäni mukaan edes johonkin vapaaehtoistyöhön jos sekään onnistuisi samalla kun pitäisi vahtia lasta siinä sivussa. Itsehän se lapsi on hoidettava tai hankittava joku maksullinen hoitaja, kun tosi harva kaveri viitsii auttaa edes sen vertaa, että leikkisi jotain palikkaleikkiä lapsen kanssa, että saisin käydä rauhassa kusella... Joskus minua mietityttää sekin, että mitähän tuo lapsi mahtaa ajatella siitä, ettei kukaan muu kuin äiti ja isä ole kiinnostunut hänestä...

Minullakin on vain yksi lapsi, 1,5-vuotias. Olen yh, erosimme ennen kuin lapsi täytti 6 kk. Sitä ennenkin hoidin lasta pääasiassa yksin, niin kuin sinäkin, lapsen isä kun kävi töissä ja viikonloppuisin harrasti. Sen sijaan en ole kokenut "vanhempien" äitien vittuilevan vaan päinvastoin, apua ja neuvoja tarjotaan (vaikka usein en koe niitä edes tarvitsevani).



Meilläkin on neuvolassa käsitelty ongelmia, lähinnä liittyen lapsen isään ja yksinhuoltajuuteen, mutta ikinä ei minua ole painostettu tai lytätty, päinvastoin aina muistutellaan, että jos siltä tuntuu, perhetyöstä voi saada apua. Onko niin, että olet masentunut etkä selviydy ns. välttämättömäksi katsotusta (vaatetus, ruokkiminen) ja siksi neuvola painostaa, että pitäisi pystyä parempaan?



Ja kyllä minä olen lapsen kanssa käynyt kahviloissa, tapahtumissa, jopa yleisöluennoilla ihan normaalisti, emme elä "lapsikarsinassa", vaikka käymme puistoissakin, koska lapsi, syystä tai toisesta, tykkää leikkiä ja kiipeillä. Mutta ei puistossakaan ole pakko jutella kenellekään, vaikka usein tuleekin vaihdettua muutama kommentti esim. ulkovaatteista tai lasten ominaisuuksista.

Ehkä minä olen huomannut nyt, miten minä olen ollut aiemminkin se, joka on enimmäkseen soittanut ja yrittänyt kaveerata joidenkin kanssa... ja nyt itsekin päättänyt kokeilla samaa mitä monet muutkin eli kokeilla toimiiko kontaktin ottaminen vastavuoroisesti minunkin suuntaan. Ehkä suurin osa ihmisistä vaan on sellaisia, että he tykkäävät, kun muut tulevat heille kylään ja itsensä ei tarvitse raahata omaa peffaansa kenenkään perässä. Mutta kyllä se alkaa jossain vaiheessa tympiä, jos kuukauden lopussa näkee kännykän puhelulaskurista, että itse on soittanut eri tahoille 10-20 tunnin edestä ja itselle on soitettu korkeintaan muutaman tunnin edestä. :/ Ehkä tämä sosiaalinen erakoituminen ei liity mitenkään äitiyteen vaan siihen, että minä en ole ihmisten mielestä tarpeeksi kiinnostava. :( Mutta olen väsynyt tähän yksin lapsen kanssa olemiseen, kun kaikki odottavat, että minun pitäisi aina vaan tehdä jotain lasten juttuja. Ehkä minun pitäisi vain alkaa tunkea itseäni mukaan edes johonkin vapaaehtoistyöhön jos sekään onnistuisi samalla kun pitäisi vahtia lasta siinä sivussa. Itsehän se lapsi on hoidettava tai hankittava joku maksullinen hoitaja, kun tosi harva kaveri viitsii auttaa edes sen vertaa, että leikkisi jotain palikkaleikkiä lapsen kanssa, että saisin käydä rauhassa kusella... Joskus minua mietityttää sekin, että mitähän tuo lapsi mahtaa ajatella siitä, ettei kukaan muu kuin äiti ja isä ole kiinnostunut hänestä...

Jos lasket ystävyyden euroissa ja minuuteissa, niin nähtävästi et ole mikään kovin suosittu kaveri vaan enemmänkin rasite. Sinä olet soitellut muille ja nämä ovat vääntelehtineet vaivautuneina, että miten sanoa, että ei kiinnosta...

Eikä sinulta kukaan odota, että pitäisi tehdä lasten juttuja. ONgelmana taitaa olla se, että aikuisten jutuissa sinä haluat jättää lapsen muille ja olla villi ynnä vapaa. Siksi muut katsovat, että parasta olisi, että menisit sinne, missä lapsellesi olisi lapsiseuraa.

Lisään tähän vielä, että miehesi tulisi osallistua vauvanhoitoon enemmänkin kuin pari tuntia päivässä, onko hänen aidosti pakko tehdä noin pitkää päivää? Vai haluaako hän vain? Miten teki töitä ennen lapsen syntymää ja mitä silloin sovitte tulevista työajoista? Jos mahdollista, niin olisi hyvä, että hän lyhentäisi työaikaansa normaaliin 8h tai lyhennätte työmatkaa, jos se on kovin pitkä. (joko muuttamalla tai työpaikkaa vaihtamalla)



Olet nyt väsynyt (koska kerrot, että rutiineihin keskittyminen vie kaikki voimasi) ja juuri nyt on aika tehdä muutos arkeen, ennenkuin voimat loppuvat kokonaan!



Kannattaa pilkkoa ongelmat pienempiin ja ratkoa asia kerrallaan. (miehen osallisuus, oma jaksaminen, kaverit)

Mun ratkaisu oli laittaa lapsi aikaisin tarhaan ja jatkaa opintoja. Toisen kanssa kaikki oli jotenkin hirveän paljon helpompaa (siis nimenomaan henkisesti, muuten toinen oli kyllä hankalampi) ja jaksoin olla sosiaalisesti aktiivinen.

lapsikielteinen maa.

Muualla äitiin otetaan kontaktia, ihastellaan lapsia ja jaetaan kohteliaisuuksia.

Suomessa luodaan jäätäviä katseita kun kahvilaan tulee äiti lapsen tai lapsien kanssa. Joku lapsi kun jossain vähän inahtaa, niin heti ollaan mulkoilemassa.



Ei ihme jos äidit vähän masentuu.