Sanokaa terveiset mun miehelle, mitä olette mieltä

Minulle on tapahtunut liikaa pahaa pienessä ajassa. Päälle kipua ja särkyä. Samaan aikaan koko perhe on laskenut kaiken minun varaani. Tämä on iso juttu ja koen olevani ISON avun tarpeessa. Kunnalliseen en luota ja koitan tässä saada itseäni kasaan, että pääsisin yksityiselle psykiatrille. Kaikki vaan tuntuu yhdeltä sekavyyhdiltä, edes itku ei tule. Ollaan juuri muutettu uudelle paikkakunnallekin.

En meinaa syödä, ei vaan kerkiä tai tee mieli. Uni ei tule avuksi tk:sta sain melatoniinia, joten siinä niiden apu.

Koitan vaan selviytyä ihan jokaisesta päivästä ja hoitaa vastuuni ja velvollisuuteni, olla lapsille äiti. Teen sitä viimesillä voimilla kuin raahaituakseni jonnekin, mutta tien päässä ei odotan apu vaan tyhjyys. Kun en ole saanut sinne aikaiseksi sitä apua järjestää, enkä tiedä saanko apua sittenkään. Sitten ei ole keinona kuin mielisairaala. Mulle on nyt laitettu liikaa painoa reppuun eikä armoa ihmiset tunne missään.



Tässä tilassa eilen illalla menin nukkumaan ja olo oli niin paha ja kaaottinen sisälläni, että en saanut suustani sanaakaan, en elettäkään. Koin etten jaksa puhua, eikä se mitään auta. Jotenkin tuntui kuin olisin kangistunut paikalleni. Kaikesta huolimatta olisin halunnut, että minun annetaan joko olla tai vaan mies tulisi halaamaan, halaisi tiukasti, että tuntisin olevani yhä olemassa ja turvassa.



Mitä mieheni tekikään. Päätti alkaa hiplaamaan, riisui minua ja muka "teki mulle hyvää". Mihinkään en vastannut en eleellä, enkä puheella.

En jaksanut edes suuttua.



Toimiko teistä mieheni oikein?

Koin itse suurta vääryyttää, että muutenkin alaston oloni riisuuttiin oikeasti.

Nyt on tunne ettei mulla ole oikeasti ketään, ei edes miestäni, joka ymmärtäisi ja tukisi. Lähinnä oksettaa.



Tänään soitan johonkin lääkärikeskukseen. Kunpa voisi luottaa siihen, että jos viimeinenkin "lamppu sammuu" niin mies hakee minulle apua, mutta tuon iltaisen jälkeen en enään luota, ei oikein taida tajuta.