Ei kaikista tule huippu-urheilijoita- mantra ärsyttää

Olen kuullut tuttavien (lähinnä samanikäisten äitien, työkavereiden, joidenkin sukulaisten) päivittelevän ja täälläkin tuntuu yleinen linja olevan, että 8-vuotias on vielä pieni, eikä tarvitse tuollaista tahtia harrastukseen. Ehtii myöhemmin... ja ei kaikista tule huippu-urheilijoita ... jne.



Olen vähän kyllästynyt. Osittain varmasti siksi, että tuntuu, ettei omaan harkintakykyyni arvioida lapseni tilannetta luoteta.



Meidän 8-vuotias on lahjakas monella tapaa. Isänsä jalanjäljillä (vaikkei edes kovasti olla siihen suuntaan työnnetty, vain kannustettu) on innostunut jalkapallosta 4-vuotiaana. On fyysisiltä ominaisuuksiltaankin jo todella lahjakas urheilijan alku, mutta myös intohimo lajia kohtaan on saanut hänet harjoittelemaan tuntimääräisesti moninkertaisia määriä ikätovereihin nähden. Ohjattuja joukkueharjoituksiakin on talenttiryhmässä useita viikossa ja isän kanssa sitten vielä ekstraa. Poika viettäisi kaiken vapaa-aikansa kentällä, jos se olisi mahdollista. Ja tuota intohimoa ruokkii tottakai isän innostus ja pojan suuri lahjakkuus. Hän tekee jatkuvasti pelissä sellaisia asioita, joita vasta n. 12-vuotiaat harjoittelevat tosissaan. On siis todella todella taitava. Pelaa omassa ikäryhmässään, sillä siinä on muitakin poikkeuksellisen taitavia poikia, mutta pärjäisi varmasti kokonsa ja taitojensa puolesta hyvin 1-3 vuottakin vanhempien poikien peleissä. On joka osa-alueella todella vahva: pallotekniikka, nopeus, pelikäsitys, laukaus jne..



POika syö erinomaisen terveellisesti ja on aina terveenä. Hänellä on hyvä kunto ja on fyysisesti todella vahva. Nopea oppimaan ja koulukin sujuu vallan mainiosti.



Me vanhempana olemme sitä mieltä, että pojalla on asiat todella hyvin ja vaikka kaverisuhteisiin ei jääkään paljoa aikaa, niin silti hänellä on muutamia läheisiä ystäviä (ei välttämättä omalta luokalta ja naapurista) eri piireistä. Aina hän lähtee treeneihin tai peliin paljon mielummin kuin kavereiden kanssa leikkimään. Vaikka tuota jälkimmäistä vaihtoehtoa on joskus tarjottukin.



Tuosta, että saa purkaa fyysisyyden mielekkäällä tavalla tekee pojastamme todella rauhallisen ja keskittyneen vuorovaikutuksessa ja ylipäätään niissä tilanteissa, joissa ei fyysisyyttä niinkään tarvita. Hän on tunnollinen ja tasapainoinen, mutta jalkapallon suhteen äärimmäisen kunnianhimoinen. Sen roihun oikein näkee. Kyse ei ole ollenkaan siitä, että isä olisi leipomassa pojastaan jalkapalloilijaa, vaan tämä on kyllä pojan oma juttu, jota toki isän suuri jalkapallorakkaus ruokkii paljon.



Mä en vaan jaksa ymmärtää sitä meuhkausta, että kavereillekin pitää jäädä aikaa ja että harrastukset eivät saa olla 8-vuotiaana vielä liian vaativia. Siellä jalkapallossahan niitä kavereita on ja isänsä kokemuksen mukaan juuri ne jalkapallokaverit ovatkin niitä kaikkein tärkeimpiä olleet koko nuoruuden ajan ja vielä aikuisuudessakin. Ja mitä vaativuuteen tulee, pitäisi olla joka lajissa ja harrastuksessa eri tasoista ja kehityksen eritahtisuuden huomioivaa valmennusta ja ohjausta. Poikamme joukkueessa tämä toteutuu erinomaisesti ja pojat ovat suurimmaksi osaksi erittäin motivoituneita kovaankin treenaukseen. Mutta jotkut vanhemmat ne vaan toppuuttelevat ja huolestuvat, kun kuulevat, että jaetaan tasoryhmiin jne..



Itse olen tullut siihen tulokseen, että ne vanhemmat, jotka eivät hyväksy sitä tosiasiaa, että matka lahjakkuudesta huipulle vaatii paljon työtä ja tukea, ovat niitä toppuuttelijoita. Nämä vanhemmat sitten uskottelevat, että se on lapsen parhaaksi pitää harrastus vain mukavana puuhasteluna.



Eihän kaikista tosin huippuja tulekaan, mutta jos ei lahjakkaisiin lapsiin panosteta heti jo nuorena (jalkapallo on loistava esimerkki siitä, miten lajin kannalta ehdottoman tärkeiden pallon käsittelytaitojen oppimisen herkkyyskausi on 6-12-vuotiaana), niin ei sitten sovi päivitellä, miksei Suomesta tule esimerkiksi enempää lahjakkaita jalkapalloilijoita. Eikä sekään tietysti ole mikään itsetarkoitus. Jalkapallo on taatusti loistava harrastus, vaikkei huipulle tähtäisikään.



Tämä on vain esimerkki siitä, että joskus on oikeasti vain hyväksi koetella rajoja ja katsoa mihin kaikkeen noi meidän tulevaisuutemme toivot pystyvät.



Vai onko kyse nyt enemmänkin siitä, että vanhemmat eivät kestä sitä, että vanha viisaus todellakin iskee jossain vaiheessa tajuntaan:



"Pojasta polvi paranee."





Ja lapsiin suhtaudutaan siksi turhan aliarvioivasti. Tällaiseen olen törmännyt.



No kunhan pohdiskelin... älkää nyt vetäkö hernettä nenään turhan takia. Kaikista kun ei munkaan mielestä ole edes tarkoitus tulla huippu-urheilijoita.