Hei te masentuneet, oletteko

aika harvoin surullinen. Enimmäkseen olin täysin tunteeton ja välinpitämätön. Odotin vain kuolemaa ja olin välinpitämätön sitä kohtaan että kuolisin. Millekään en tosiaan pystynyt nauramaan, kaikki oli minusta typerää ja merkityksetöntä. Myös minun oloni ja olemassaoloni, kuten myös kaikkien muiden.



Ahdistuksentunne sitten välillä toi vaihtelua täydelliseen tunteiden puuttumiseen, mutta eipä ilo ja nauru.

ikinä, siinä ei vaan ole mitään nauramista, mun mielestä.



En mä mielestäni juurikaan surullinen ollut, apaattinen ja saamaton kyllä. Vihasin itseäni, etten saanut tehtyä tavallisia asioita, suuren ponnistuksen avun vain pakolliset... Ja kyllä pystyin joillekin jutuille nauramaan, onneksi on niin pöhköt työkaverit :)

masennus ei naurata kyllä ikinä.

kun mistään ei tule mitään.

Masennuksen ollessa syvimmillään olin oikeastaan aika tunteeton ja välinpitämätön. Elämääni ja tilannetta miettiessäni joskus saatoin ruveta itkemään aivan hillittömästi ja sille ei meinannut tulla loppua ollenkaan. Muuten olin hyvin saamaton ja oli ylitsepääsemättömän vaikeaa selviytyä edes välttämättömimmistä jokapäiväisistä toimista. Yleensä vain istuin yhdessä ja samassa paikassa päivät pitkät tai sitten nukuin suurimman osan päivästä, niin "selviydyin" päivästä toiseen. Yhdellä lauseella: "Mikään ei tuntunut miltään".

siis masennus ei ainakaan mulla ole sitä, että on koko ajan surullinen, se olisikin paljon parempi juttu, olisi ainakin joku tunnetila. Mulla masennus on (ollut, nyt ehkä vähän parempaan menossa) sitä, että tosiaan ei ole mitään tunteita. On kuin olisi jo kuollut ja jotenkin jäänyt vaan tänne hengailemaan ilman mitään kiinnostusta mihinkään ja kattelee vaan kun asiat tapahtuu, eikä tunnu miltään. Kuin olisi helvetissä jo etukäteen.