Miten "selviätte" ihmissuhteissa, joissa kaikki tehdään toisen ehdoilla?

Olen huono puolustamaan itseäni pidemmälle, jos toinen ei halua uskoa ensimmäistä "minulle ei nyt oikein sopisi" -lausetta. "Tottakai sinulle sopii", sanoo toinen ja siinä sitä ollaan.



Omat keinoni ovat inhottava valehtelu ja etäisyyden pito kaikin tavoin ja sitten sellainen psyykkaus, että tämä on hyvä työ toisen ihmisen puolesta (vaikka hän ei siis arvosta sitä yhtään ja pitää sitä ihan itsestään selvänä).



Ymmärrän tosi hyvin ap:n kuvaileman tilanteen.

en voi olla kokonaan olematta tekemisissä hänen kanssaan. Olen kuitenkin tekemisissä ollessani aika muodollinen ja käyttäydyn kuten käyttäytyisin esim töissä asiakasta kohtaan, tms. Eli en ryhdy selittelemään mitään tekemisiäni. En myöskään siinä tilanteessa "tee" mitään kovin erityistä, kunhan istun paikallani ja hymyilen kohteliaasti ja sanon joskus jonkun neutraalin "kyllä kiitos" tai "ei enempää kiitos" -tyyppisen välittömästi vaaditun välilauseen. Mä en käytännössä sano edes "vai niin" mihinkään hänen juttuunsa, sillä hän tulkitsisi sen kuitenkin jotenkin loukkaavaksi. Istun vain ja hymyilen välillä.



Sitten mulla on yksi suhde, jossa kaikki tapahtuu tämän toisen ehdoilla, mutta se johtuu siitä,e ttä hän on halvaantunut ja jos halvauksen ehdoilla ei toimita, ei voida tehdä mitään. Tässä ei kuitenkaan ole mitään oikeaa ongelmaa, koska - no voisinhan mä tietty valita olevani kusipää ja unohtaa koko kaverin, kun kerran on hankala mutta en halua olla sellainen ihminen. Eikä hän noita ehtoja sanelisi, jos voisi menetellä toisin.

Jossain vaiheessa sanon oman mielipiteeni.

Anopin kohdalla muistutan itselleni että hän on vanha ihminen eikä kykene mukautumaan maailman liikkeisiin. Hänellä ei myöskään ole ystäviä, joten hänellä ei ole ketään kenen kanssa harjoitella ihmissuhteita (kun sukulaiset kaikki vain mukautuvat hänen tapoihinsa, ystävät eivät sellaista varmaankaan jaksaisi).



Töissä on tietysti suuri ero, onko se jonka tavalla pitää aina tehdä minun esimieheni vai ei.



Kaverisuhteissa ei tulisi kysymykseenkään.



Rakastuneena jaksoin sellaista pari-kolme vuotta, kunnes tajusin että olin koko sen ajan kävellyt munankuorilla omassa kodissani, ja jätin sen miehen.

vähemmälle kuin muuten. Riippuu vähän tapauksesta ja miten hankala henkilö on.

"tämä kuuluisi kyllä oikeasti tehdä näin"-tyylillä tekemisistäni.

eikä olekaan tuollaista suhdetta, mutta asia joka liippaa läheltä on suhde pikkusiskooni. Hän ei koskaan soita minulle, pitää pitkiä jaksoja ettei vastaa puhelimeen, ei soita takaisin, ei aina vastaa viesteihin jne. Kun tapaamme, hän on hyvin sulkeutunut ja torjuva jne. Mutta hänellä on ollut todella vaikea ja traumaattinen elämä, ja hän on nytkin vaikeassa elämäntilanteessa, ja todennäköisesti masentunut. Olen hyväksynyt sen, että minä pidän suhdettamme yllä ja että suhteemme ei ole aivan kahden aikuisen suhde. Tiedän kuitenkin, että hän rakastaa minua ja minä häntä, joten tämä on helppoa kestää.