Onko kenenkään vauva tuntunut pitkään jotenkin vieraalta?

Millä tavoin/mikä vuoksi? Muuttuiko tunteet ajan kanssa?



Oma vauvani on jo 9 kk ja tuntuu jotenkin tosi vieraalta, on tuntunut ihan alusta asti. Esikoinen tuntui jotenkin niin tutulta heti ensimmäisestä parkaisusta, ja olen aina ymmärtänyt häntä ja hänen tarpeitaan. Mut tätä nuorempaa en ymmärrä vaikka kuinka yritän. Hän on todella kärsimätön, herkkä kaikelle ja häntä on vaikea tyynnyttää. Hän nukkuu huonosti ja koko valveillaoloaikansa vaan möngertää menemään jonnekin, huitoo käsillään, raapii, puree - ja itkee ja kätisee. Sellaista rauhallista, rentoa sylissä istumista ja höpöttelyä, mitä esikoisen kanssa oli, ei tämän lapsen kanssa oikein voi harrastaa ollenkaan, koska hän on aina menossa jonnekin, vaikkei sitten kuitenkaan halua pois sylistä. Hänellä on selvästi koko ajan jotenkin hankala olla, henkisesti tai fyysisesti. Tietenkin kasvaminen on vauvalle vaikeaa ja usein kivuliastakin, mutta ei nämäkään selitä kaikkea.



Minusta tuntuu, etten tajua tätä lasta. Monet yritykset houkutella lasta myönteiseen vuorovaikutukseen, lorutteluun, höpöttelyyn jne. menee jotenkin pieleen. Hän ei tunnu pystyvän keskittymään edes pieneen loruhetkeen, eikä rauhoitu hierontaan, silittelyyn jne. Vaikka käsittelen lasta rauhallisesti, lempeästi ja vakaasti, hän on aina jäykkä, huitoo ja sätkii. Minusta tuntuu että olen hänelle aivan surkea äiti, kun en vaan ymmärrä mitä hän haluaa ja tarvitsee.



Onko muilla ollut tällaista? Auttoiko aika vai mikä?