Miten sinun vanhempiesi vanhemmuus näkyy sinussa?

riippakivi, loputon häpeän ja nöyryytyksen lähde.



Olen päättänyt jo taaperona, että tasan teen kaiken toisin kuin kusipää-äitini ja tasan olenkin tehnyt.

Lapsuudenkotini oli aika karmea. Vanhempani olivat ja ovat hyvin erimielisiä. Tämä ei ole mikään taakka enää. Minulla ei ainakaan ollut ylisuuria odotuksia ja olen parempi vanhempi kuin minulle oltiin. Jokaisen lapsen kanssa olen kasvanut vanhempana. Enimmäkseen menee hyvin, ainakin jos pidän huolen, ettei muita paineita tule liikaa häiritsemään vanhemmuutta. Yöheräily on ollut raskainta. Lasten kehityksen seuraaminen ja hassuttelu kivointa.

Ehkä eniten minuun on vaikuttanut toisen vanhempani sairaus ja sen heijastuminen molempien vanhemmuuteen ja omaan minääni. Myös vanhempieni taloudelliset vaikeudet silloin, kun olin murrosikäinen, on vaikuttanut ymmärrykseeni pärjäämisestä ja toimeentulemisesta.



Kuitenkin varhaislapsuuden perusonnellinen perhe-elämä on varmasti vaikuttanut minuun niin, että voin hyvin ja uskon huomiseen ja ihmisten hyvyyteen.



Olen luvannut itselleni sen, että yritän luoda omalle lapselleni sellaisen ilmapiirin kanssani, että hän voi puhua minulle mistä tahansa milloin tahansa. Toistaiseksi koen onnistuneenikin siinä, lapseni on puhunut minulle valtavankin vaikeista asioista.



Haluan myös luoda lapselleni sellaisen käsityksen, että kannattaa pyrkiä tekemään sitä, mitä itse tuntee haluavansa eikä sitä, mitä luulee muiden häneltä haluavan. Erityisesti työelämänsä suhteen.

Isälläni on kai ollut taipumusta masennukseen. Muistan, kuinka hän minun ollessani pieni oli toisaalta hyvin ankara joissakin asioissa ja toisaalta sääli minua toisissa asioissa. Isä häpesi, koska en ollut liikunnallinen. Isä ja äiti olivat hyviä uimareita ja hiihtäjiä, mutta minä inhosin liikuntaa. En oppinut koskaan pyöräilemään ja pelkäsin vettä. Hiihtäminen oli minulle työtä ja tuskaa.



Olin myös ujo, minkä vuoksi isä häpesi minua paljon muiden ihmisten seurassa ja sain kyläreissun jälkeen kuulla, kuinka isää oli taas nolottanut ujouteni ja tuppisuisuuteni.



Toisaalta isää säälitti, että äiti laittoi minut hoitoon jo pienenä ja että äitini teki pitkiä työpäiviä ja opiskeli iltaisin. Isä voivotteli sitä, että pienet lapset revittiin aamulla aikaisin sängystä ja pakotettiin tarhaan tai päivähoitoon.



Olin hyvä koulussa muissa aineissa kuin liikunnassa, ja isä tapasi sanoa, että olen kyllä hyvä koulussa mutta en ymmärrä käytännön elämästä yhtään mitään.



Arvelen, että pitkälti isän takia sain huonon itsetunnon. Olen viisikymppinen ja tunnen yhä, etten oikeastaan perimmiltäni osaa kunnolla mitään. Jos pärjään jossakin hyvin, tunnen, että olen huijannut tuloksen jotenkin.



Nuorena halusin paljon lapsia. Kun ensimmäinen lapseni oli syntynyt, tuli yhtäkkiä tunne, ettei minusta ole äidiksikään. Itkin paljon, koska tunsin, etten osaa hoitaa lastani oikein. Lapsiluku jäikin sitten yhteen.



Olisin halunnut olla iloisempi ja reippaampi äiti. Lapseni on ujo ja huomasin varhain, että se herätti minussa samanlaisia noloja ja aggressiivisia tunteita kuin isässänikin oli herättänyt. Tunnistin ne kuitenkin helposti isästä johtuviksi. Ensimmäistä kertaa silloin ymmärsin, miksi hän oli ollut minulle niin ankara.



En kuitenkaan halunnut siirtää häpeää eteenpäin.



En ole varma, olenko onnistunut katkaisemaan tuon kierteen. Toivon niin, mutta pelkään, ettei se ole ainakaan täysin onnistunut.

Olen saanut paljon hyviä eväitä vanhemmuuteen. Aito lapsista välittäminen ja turvallinen koti. Meillä huolehdittiin terveellisestä ravinnosta ja riittävästä yöunesta, tuettiin ja kannustettiin koulunkäynnissä, luettiin, laulettiin, liikuttiin ja leivottiin. Vanhemmat osoittivat lasten nähden niin helliä tunteita kuin erimielisyyksiäkin. Suurperheessä ei matkusteltu paljon, emmekä eläneet yltäkylläisen materiaalin keskellä. Kaikkea tarpeellista oli kyllä riittävästi.

Eikä halailtu. Itse pidän sylissä niin paljon kuin lapsi siinä tahtoo olla ja halailen kun on sopiva hetki.

Yritän olla kannustavampi kuin omat vanhempani, en halua että lapseni kokee itsensä ikuiseksi epäonnistujaksi vain koska minulla ei olisi aikaa antaa hänen yrittää itse.

Yksi mikä on todella suuri taakka, on fyysinen kuritus. Minua on tukisteltu ja piesty remmillä ja risulla. Vaatii todella hermoja ja hampaiden puremista, etten itse nappailisi luunapeilla ja repisi lasta hiuksista kun tekee väärin. Meillä käytetään jäähyjä jos tarvetta ja keskustellaan miksi jotain ei saa tehdä mutta välillä se tuntuu olevan todella vaikeaa.

Olen taas pohtinut miten kipeää se vanhemmuus on. Olen aina tiedostanut sen, etten tule onnistumaan täydellisesti. Myös sen, että minun on löydettävä se tasapaino sen väistämättömyyden kanssa, jossa omat vanhemmat näkyvät minun vanhemmuudessa. Sitten siitä on vielä nähtävä miten se minä sieltä näkyy.



Toivon aina osaavani tehdä paremmin kuin omat vanhemmat. Etten jättäisi samoja taakkoja, mutta kai se on se suurin pelko aina. Riippakivi. Sanoita muodostamaton taakka.

Hyvä kysymys!

Mulla on taakkaa mistä en tahdo päästä eroon

koska ne asiat on niin vaikeita ja kamalia.

Jollain lailla mulla "elää" ne asiat täällä,

ne käsittelemättömät asiat, tiedostan sen.



Äiti oli hirviö.

Onneksi en ole tehnyt samaa vaan päinvastoin,

olen ollut lempeä, rauhallinen äiti.

Ja lapsi on ok, tosin yksinäinen ja puoliorpo.



Joka tapauksessa olen ollut onnellinen, myös.

Katsoin illalla valokuvia ajalta kun lapseni oli

pieni, ai sitä aikaa raskastakin mutta antoisaa.

Lapseni ei onneksi ole joutunut kokemaan fyysistä eikä henkistä väkivaltaa.

Yksi, mitä teen samoin kuin äitini: en koskaan pakota lapsia syömään ruokaa, josta eivät pidä. Teen vaihtoehtoisruokaa.



Syyllistyn samaan kuin äitini: vanhin lapsi joutuu tekemään erinäisiä asioita ja huolehtimana pienemmistään vain siksi, että on jo iso. Vihasin tätä lapsena, nuorena (olin vanhin lapsi) j apäätin toimia toisin, mutta näin on vain käynyt.