Lue keskustelun säännöt.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Alue: Aihe vapaa
Vanhempien liika uhrautuvaisuus aikuisten lastensa vuoksi voi olla myös taakka
15.05.2011 |
siis niille aikuisille lapsille. Mulla on siitä omakohtaista kokemusta.
Vanhempani auttavat ja uhrautuvat elämässään paljon sisarusteni vuoksi. Ja ovat uhrautuneet aiemmin myös minun vuokseni. Ymmärrän kyllä sisaruksianikin, heillä on elämissään sellaiset vaiheet, että apu on tarpeen. (Välillä kyllä hämmästelen, eivätkö he koskaan ajattele, että kenties tarvitsevat välillä vähän liikaakin... voisiko jotain omassa elämässään siirtää myöhemmäksi, jolloin ei tarvitsisi niin tukeutua jatkuvasti vanhempien suureen apuun?)
Vanhimpana sisaruksena kuitenkin minä olen se, jolle äitini puhuu suoraan, kuinka on väsynyt auttamisesta (ei sano suoraan että auttamisesta, mutta kyllähän mä sen ymmärrän sanomattakin) ja siitä että on uhrannut elämänsä meille lapsille.
Kertoo myös kuinka isä on väsynyt ja stressaantunut, ja painaa elämässään työtä, johon on kyllästynyt, väsynyt ja kaikkensa antanut, jotta meillä lapsilla olisi helpompaa.
Vanhempani ovat väsyneitä eivätkä ehdi tai enää ehkä edes osaa tehdä elämässään sitä, mistä oikeasti nauttisivat. Auttavat ja uhrautuvat vaan edelleen.
Minusta on hirvittävän rankkaa kuunnella ja tajuta asioiden olevan tällä mallilla. Olenkin kehottanut vanhempiani jo asettamaan rajat, ajattelemaan välillä itseäänkin ja tekevän jotain sellaista, josta HE nauttivat.
On hieno asia, että he auttavat, mutta taakaksi käy myös tämä kun näkee vanhempiensa väsyvän, stressaantuvan ja turhautuvan, ikäänkuin rämpivän elämäänsä eteenpäin, auttaakseen lapsiaan. Kannan todella syvää huolta vanhemmistani, ja minäkin olen turhautunut, koska en tiedä mitä voisin tehdä heitä auttaakseni.
En minä voi pakottaa heitä asettamaan itselleen ja auttamiselleen rajoja.
Itse yritän olla niin vähän vaivoiksi kuin suinkin, ja tunnen jo syyllisyyttä kun joskus sitten apua joudun kuitenkin pyytämään (esim. vanhempiani lapsenvahdiksi jos en ketään muuta saa). Yritän myös auttaa heitä siinä, missä pystyn.
Tätä kaikkea katsellessa lupaan kuitenkin, että jahka omat lapseni ovat aikuisia, en unohda itseäni. Lasten hyvinvoinnin vuoksi vanhemman tulisi pitää huolta myös itsestään. En tällä tarkoita muuta kuin sitä tervettä itsekkyyttä. Avuksi saa olla ja se on ihanaa jos niin voi tehdä, mutta jatkuvasti yli omien voimavarojen käyvän auttamisen ja uhrautumisenkaan kanssa ei voi elämäänsä loputtomiin elää ja pysyä samalla jaksavana.
On tietysti tiettyjä vaiheita, jolloin lapset ovat vanhemman elämässä etusijalla ja omat tarpeet tulevat vasta toisena, mutta jossain vaiheessa sekin välimatka tulee kiriä umpeen.
Muuten siinä loppujenlopuksi käy itse taakaksi, vaikka tarkoitus onkin vain auttaa.
Ymmärrättekö mitä tarkoitan?
Ne, joiden vanhemmilla on oma elämä ja tervettä itsekkyyttä, tuskin ymmärtävät miten ihana asia se on. Mieheni vanhemmat esim. ovat elämästään nauttivia, selkeästi tilanteessaan ja valinnoissaan viihtyviä ihmisiä, enkä usko että mieheni edes voi ymmärtää minkälainen "siunaus" tämä hänelle on, kun hänen ei tarvitse koskaan ajatella vanhempiensa jaksamista, punnita mielessään, mahtaako vaatia vanhempiensa voimavaroja liikaa, tai pelätä, koska tulee se seinä vastaan ja onko silloin jo myöhäistä...
Kommentit (12)
Tosin he eivät mitenkään tunne kärsivänsä tästä auttamisesta.
Itse en enää viitsi hirveästi apua pyytää, sillä tiedän, että vanhempani peruvat aina omat menonsa, eivät kerro olevansa kipeitä jne, vaan suostuvat AINA auttamaan. Apu voi olla ihan mitä vain: lastenhoitoa, remonttiapua, siivousta, taloudellista avustamista...
Toisaalta he eivät ikinä pyydä itse apua, eivätkä suostu sitä vastaanottamaan pakollakaan.
Itsestäni tilanne tuntuu ristiriitaiselta, koska tiedän, että vanhempani HALUAVAT auttaa. He ovat oikeasti hyväsydämmisiä ja auttavaisia. Jollain tasolla varmasti tuntevat itsensä tarpeellisiksi auttaessaan. Tuntuu kuin tekisin heille palveluksen tarjotessani mahdollisuuden kohtuulisesti auttaa perhettäni. Kuitenkaan en kehtaa apua pyytää, kun koskaan ei tiedä, milloin heille oikeasti sopisi ja milloin ei.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
kun tyttönsä lapset oli pieniä. Ikää oli naapurilla 60v ja raskas työ. Joka viikonloppu ihan taaperoitakin yökylässä. Välillä melkein itki kun oli niin väsynyt.
Nyt on lapsenlapset teini-iässä, eikä siellä näy omia, eikä lapsenlapsia kylässä. Saa viettää eläkepäiviään todella yksin rauhassa, vaikka yli voimiensa yritti auttaa omien tyttöjensä elämää.
Surullista. Nyt kun tarvitsisi itse apua, ei omat tytöt korvaansa lotkauta vaan nauttivat nyt vapaasta elämästä kun ei tarvitse enää teini-ikäisitä lapsistaan huolehtia.
Minä sitten olen käynyt lumet kolaamassa ja puut pilkkomassa naapurin emännälle kun omista lapsista ei ole mitään apua.
Meillä ei siis ole ongelmaa. Ongelman aiheuttavat ne, jotka tekevät toisin kuin haluavat. Tai puhuvat toisin kuin haluavat. Joko auttavat enemmän kuin oikeasti haluavat tai vaihtoehtoisesti valittavat siitä, että "joutuvat" auttamaan vaikkaoikeasti haluavatkin juuri sitä. Näitäkin tapauksia on, varsinkin vanhemmassa polvessa, jolle osa käytöskoodia on, että on oltava raskasta ja vaikeaa ja työteliästä ja köyhää, koska helpolla pääsevät eivät ole kunnon ihmisiä vaan laiskoja lusmuja. Tiedäthän sinä ap varmasti, ummasta teidän tapauksessa on kyse?
Äitini ja isäni ovat todella ajattelevaisia, uhrautuvaisia ja kilttejä ihmisiä. LIIAN kilttejä. Tuntuu että luopuvat paljosta, jopa siitä mikä heille vähintäänkin kuuluisi, ja normaalisti eivät edes valita. Äitini kun joskus sitten "valittaa" väsymystään, se valitus ei todellakaan ole mitään turhaa huomiohakuista napinaa, vaan erittäin väsyneen ja loppuunajetun ihmisen varovaista huokailua, anteeksipyydellen. Ja se jos mikä, on surullista ja kuulostaa kauhealta.
ap
Itsehän ovat luusereita kasvattaneet.
Ja jos ei osaa vetää rajoja, tulee hyväksikäytetyksi.
niin osuvasti kuvailit meidänkin tilannetta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Oli välillä tosi rasittunut, kun miehen veli hoidatti lastaan todella paljon anopilla. Jo ihan vauvasta ollut paljon hoidossa molemmilla mummoillaan. Anoppi myös ruokkii tuota porukkaa todella usein yms. Nyt kun lapsi meni päiväkotiin, anopin urakka on helpottunut.
Anoppi kärsi siitä paljon, kun ei jaksanut sitten olla meidän lastemme kanssa, vaikka olisi halunnut antaa kuopuksellemme vapaapäiviä hoidosta. Jos meillä on tarve hoitoavusta, kysymme tietenkin häntä. Muistutan kuitenkin joka kerta, että omia menojaan ei tarvitse meidän takia peruuttaa. Hoidamme sitten jollain keinolla itse. Anoppi uhrautui liikaa ja mä aina muistutin, että kuopuksellakin on hoitopaikka, anopin ei ole pakko häntä hoitaa.
Pikkuhiljaa anoppi on oppinut olemaan itsekkäämpi ja nyt hän ei olekaan enää niin rasittunut. Osaa nyt jo sanoa ei miehen veljen porukallekin.
Jätetään ne lapset kasvattamatta aikuisiksi ja sitten roikutaan niiden elämässä loputtomiin.
Teeskennellään avutonta ja heittäydytään aivottomiksi jne.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
ei pärjä itse vaan pitää vinkua vanhempia apuun joka mutkassa.
Itsehän ovat luusereita kasvattaneet.
Ja jos ei osaa vetää rajoja, tulee hyväksikäytetyksi.
Kamalaa tämä on. Ja just tänään sain kuulla, että ei hän missään vanhainkodissa voisi olla.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Meidän äiti vetää aina tuota hyväksikäyttövirttä, mutta todellisuudessa itse tunkee väkisin kotiimme.
Kai se on hieno rooli sitten ja siitä saa juorun aihetta.
pitäisi vielä enemmän auttaa.
Ensin vanhempamme ovat hoitaneet meidät. Lisäksi työn. Sitten alkaa tulla lapsenlapsia kun heillä alkaisi elämä helpottaa. Mutta ei kun pitää hoitaa lapsenlapsia kun nuorten parien pitää saada parisuhdeaikaa. Haluttaisi levätä viikonloppuna, mutta on otettava lapsia yöhoitoon, koska muuten äiti uupuu ja tappaa lapsensa ja sossu tulee ja kaikkea kauheaa.
Taas pitää jaksaa töissä ja ikäkin painaa ja vaatimukset niskassa. Mutta ei oikein voi jäädä osa-aikaeläkkeelle kun aikuiset lapset tarvii apua rahallisestikin. Ja taas syntyi yksi lapsenlapsi lisää, mitä pitäisi hoitaa vapaapäivisin yöhoidossa, että nuoripari saa levätä.
Jos vanhemmat uskaltavat lomalla lähteä karkuun ulkomaille, lapset pitävät kriisikokouksen ja huutavat, että nyt on isovanhemmat itsekkäitä ja taatusti ei ikinä auteta niitä kun ne vain itsekkäästi tuhlaa perintöä ulkomaanmatkaan ja eivät ole hoitamassa lapsenlapsia omien lasten lomien aikaan, kuten kunnon isovanhempien pitäisi tehdä.
Alue: Aihe vapaa
minulla on vanhemmat, joille puhuessaan pitää olla äärimmäisen varovainen, ettei vaan vaikuta pyytävän mitään. Koska kaiken pyytämänsä avun taatusti saa. RIippumatta siitä, mitä he ensin olivat suunnitelleet tekevänsä.
TOisaalta tiedän, että vanhempani haluavat toimia juuri noin. Näin minäkin haluan toimia omien lasteni ja lastenlasteni kanssa. Olla avulksi aina kuin voin. TOdella haluan.
Meillä ei siis ole ongelmaa. Ongelman aiheuttavat ne, jotka tekevät toisin kuin haluavat. Tai puhuvat toisin kuin haluavat. Joko auttavat enemmän kuin oikeasti haluavat tai vaihtoehtoisesti valittavat siitä, että "joutuvat" auttamaan vaikkaoikeasti haluavatkin juuri sitä. Näitäkin tapauksia on, varsinkin vanhemmassa polvessa, jolle osa käytöskoodia on, että on oltava raskasta ja vaikeaa ja työteliästä ja köyhää, koska helpolla pääsevät eivät ole kunnon ihmisiä vaan laiskoja lusmuja. Tiedäthän sinä ap varmasti, ummasta teidän tapauksessa on kyse?