Tyytyisitkö suhteeseen, joka on "vain ok"?

Olen tapaillut pitkään miestä, joka on vapaa ja kiltti ja alkoton, töissäkäyvä, tykkää pitkälti samoista asioista kuin minäkin (no riittävästi - mä tykkään että molemmilla on myös omat juttunsa ja kiinnostuksen kohteensa, ilman toista), ja toisin kuin voisi luulla, on myöskin hyvin uskollista sorttia. Seksi on mahtavaa, ja yhdessä on mukavaa, on tavannut lapseni muutaman kerran massatapahtumissa ja mökkeillessä, ja tulevat juttuun mukavasti, siskonsa lasten kanssa mies touhuaa kaikenlaista jatkuvasti. Omaa lastani en ole halunnut tehdä liian tutuksi, kun en ole varma onko tästä jutusta mihinkään :/



Toisaalta olen tyytyväinen, silloin kun ollaan yhdessä niin kaikki on hyvin. Nähdään kerran viikossa tai joskus harvemmin, yleensä meillä, lapsen jo nukkuessa. Katotaan leffoja ja höpötellään, saunotaan, yms. MUTTA: mies ei rakasta minua. Ei sillä tavalla, kuin miehen pitäisi naista rakastaa. Jollain tasolla kyllä, tässä on niin kauan oltu.. puhutaan jo vuosista.. mutta luultavaa on ettei hän koskaan tule olemaan enempää osallisena mun elämässä, tuskin koskaan sanoo rakastavansa, tuskin mäkään sanon.



Tää on vaikeeta. Osa musta tyytyy tähän, osa musta miettii mitä menetänkään jos tähän jään.. En vierasta yksinäisyyttäkään, siksi en tajua mitä tässä kuukaudesta toiseen mietin. Mitä itse ajattelet? Riittääkö et on mukavaa, vai tarviiko sen olla paljon parempaa?