Lue keskustelun säännöt.
Nyt saatte sylkeä mun päälle, mutta en vaan tykkää miehen lapsesta vaikka kuinka yritän....
14.05.2011 |
Olen koittanut opetella pitämään hänestä, mutta en vain pysty. Kitisee, kiukuttelee ja saa raivareita ihmeellisistä asioista. On kaikin puolin raivostuttava. On 13-vuotias, mutta mielestäni käyttäytyy kuin 6-vuotias, siis ihan oikeasti. Tunne-elämässä on jotain todellakin pielessä.
En tietenkään tätä näytä hänelle enkä isälleen ja lapsi on aina "tervetullut" meille. Olen hänelle kyllä mukava ja touhutaan yhdessä "perheenä". Pidän nämä ajatukset vain itselläni. Tänne nyt kuitenkin oli pakko avautua.
Ja olen todellakin yrittänyt oppia pitämään hänestä. OIkein on huono omatunto kun en vain pysty :(
Kommentit (18)
se jo yksin kertoo rohkeudestasi! Pikkukeinoja yhdessä viihtymiseen voisi olla vaikka kysyä, mikä kuikuttaa tai mikä saa lapsen noin pahalle tuulelle. Voit myös kerto, että täällä meillä voi ihan sanallisesti kertoa jos/kun joku asia ärsyttää eikä tarvi kiukutella ilman näkyvää syytä. Voi myös kysyä heti lapsen tullessa teille, että mitä hän toivoo teidän tekevän yhdessä ja toivooko yhdessäoloaikaa isän kanssa kaksin. Sekin voi olla syynä toisinaan.
Tehkää yhdessä lapsen herkkuruokaa, alkupaloineen ja jälkkäreineen että tuntee olonsa odotetuksi ja suunnitelluksi. Ostakaa jotain ihan omaa (cd-levy, suihkusaippuaa, hiusjuttuja..) teille ja laittakaa aina hammasharja valmiiksi teidän hammasharjojen kanssa samaan paikkaan ennen kuin hän tulee. Pedatkaa sänky ikiomilla petivaatteilla. Levitelkää hänen omia tavaroita "sopivasti" ympäri kotia.
ja kyllä: voit tuntea kuten tunnet! Huonoa omaatuntoa ei tarvitse kärsiä, joko opit pitämään lapsesta hänenä itsenään tai ilmeisen fiksuna opit sitämään vierailuja ilman, että se millään tavalla negatiivisesti näkyy. Nim. kokemusta on ;)
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
ei sun tarttekaan siitä lapsesta tykätä. Pääasia että kohtelet ns. kunnolla. Et ole ilkeä tai muutakaan. Ja jos et jaksa leikkiä perhettä viikonlppuisin isin lapsen kanssa, ei sinun sitäkään tarvitse.
Tee mitä huvittaa tai lähde kavereiden kanssa omiin juttuihisi.
isän ja lapsen tapaamisissa on ensisijaisesti kyse - isän ja lapsen tapaamisesta. Ei sinun, eikä edes teidän perheen. Kaikki muu on sitten plussaa ja ekstraa.
Voin kuvitella että jos me erottaisi ja miehelle tulee uusi muija, ei hän tykkäisi näistä minun /meidän mukuloista, on ne sen verran hankalia perusluonteeltaan ja jos on paha päivä tai huonotuulisuus, kiukkutuulella, ovat todella haasteellisia.
mun exä taipui nyxän vaatimuksiin ja tapaa murkkuikäisiä lapsiaa hyvin harvoin. Onhan ne vaikeita verrattuna kahteen alle kolmivuotiaaseen, jotka uusperheessä.
Mun sydän särkyy kun näen poikien isänkaipuun :((
Lapsi on asunut isänsä kanssa samassa taloudessa vain aivan pienenä eikä muista tuota aikaa. Olen isänsä kanssa asunut yhdessä nyt 6 vuotta. HÄnellä on täällä oma huone. Aina kun on täällä, tehdään juuri noita yllämainittuja asioita. Hyvää ruokaa, elokuvia yms. mitä lapsi nyt haluaa tehdä. Annan lapsen mennä aina isänsä kanssa kahdestaan saunaan ja joskus olen lähtenyt vanhempieni luo ihan vain siksi, että saisivat omaa aikaa kahdestaan.
Joskus lapsi vain saattaa suuttua jostain käsittämättömästä syystä, ei sano mitään, menee ovet paukkuen yhtäkkiä huoneeseensa. Ja siis tilanne on sitä ennen ollut ihan normaali. Kukaan ei ole sanonut tai tehnyt mitään erityistä. JOskus tämä on tapahtunut kesken elokuvan katselun. Jos yrittää sitten kysellä, että mikä nyt tuli, ei vastaa mitään. Kädet puuhkassa tuijottaa tuimana seinää.
Tiedän, mitä ns. "teiniangsti" on ja voin kyllä sanoa, että tämä ei ole sitä.
Ehkä voisin oppia pitämään hänestä, jos viikonloput menis mukavammissa merkeissä...
Ja isälleen on muuten kahden kesken sanonut pitävänsä minusta useaankin kertaan, joten tuskin on siitäkään kyse.
En tiedä mitä pitäisi tehdä. Ehkä vain jatketaan näin?
Lapsen luonteesta riippuen vaikka koko viikonloppu. Ei siinä tarvi sen kummempaa syytä olla. Ja toisaalta. Onko se niin paha että jos menee hermot menee omaan huoneeseen murjottamaan? Eihän tuon tarvitse liittyä teihin mitenkään:) Siis sen kiukuttelun.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Se taitaa potea vielä vanhempien eroa, kyllä se siitä ajan myötä rauhottuu.
Se taitaa potea vielä vanhempien eroa, kyllä se siitä ajan myötä rauhottuu.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
vai onko pahentunut murrosiän kynnyksellä. Minäkään en kertoman mukaan pidä käytöstä mitenkään erityisen häiriintyneenä, mutta ehkä koko totuus ei tule tässä ilmi. Kyllä minä sain selittämättömiä raivareita 3-vuotiaana ja linnottauduin raivosta kihisten huoneeseeni jostain mitättömästä syystä. Jos meillä olisi ollut vielä joku "ylimääräinen" tyyppi, jonka seurassa ei kuitenkaan voi olla 100% oma itsensä niin olisi vielä vaikeampaa tunteiden käsittelyssä. Ei se oo helppoa "äitipuolellakaan" mutta hyvä että edes olet ystävällinen ja kiva lapselle, kun kamalampiakin tarinoita lasten kannalta on palstaltakin luettu.
Nuo pienet jipot, millä lapsen saisi tuntemaan, että teidän kotinne on hänenkin koti, olivat hyviä (siitä huolimatta että hän ei ole pysyvästi asunut ko. asunnossa koskaan). Ei hän voi aina olla "kylässä", kun on isällään. Nuo hammasharjat samassa paikassa kuin muiden jne.
Itse muistan vieläkin, kuinka riipaisi vanhempien eron jälkeen joskus 12-vuotiaana, kun isäni sanoi uudessa asunnossaan minulle että "nyt ei olla kotona", kun jätin jonkun tavaran väärään paikkaan. Ajattelin että minulla on kaksi kotia, mutta tajusin että olen väärässä.
vai onko sama jatkunut koko 6 vuoden ajan kun olette yhdessä asuneet?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
vai onko pahentunut murrosiän kynnyksellä. Minäkään en kertoman mukaan pidä käytöstä mitenkään erityisen häiriintyneenä, mutta ehkä koko totuus ei tule tässä ilmi. Kyllä minä sain selittämättömiä raivareita 3-vuotiaana ja linnottauduin raivosta kihisten huoneeseeni jostain mitättömästä syystä. Jos meillä olisi ollut vielä joku "ylimääräinen" tyyppi, jonka seurassa ei kuitenkaan voi olla 100% oma itsensä niin olisi vielä vaikeampaa tunteiden käsittelyssä. Ei se oo helppoa "äitipuolellakaan" mutta hyvä että edes olet ystävällinen ja kiva lapselle, kun kamalampiakin tarinoita lasten kannalta on palstaltakin luettu.
Nuo pienet jipot, millä lapsen saisi tuntemaan, että teidän kotinne on hänenkin koti, olivat hyviä (siitä huolimatta että hän ei ole pysyvästi asunut ko. asunnossa koskaan). Ei hän voi aina olla "kylässä", kun on isällään. Nuo hammasharjat samassa paikassa kuin muiden jne.
Itse muistan vieläkin, kuinka riipaisi vanhempien eron jälkeen joskus 12-vuotiaana, kun isäni sanoi uudessa asunnossaan minulle että "nyt ei olla kotona", kun jätin jonkun tavaran väärään paikkaan. Ajattelin että minulla on kaksi kotia, mutta tajusin että olen väärässä.
Anna hänelle tilaa kun on teillä ja yritä kaikesta huolimatta pitää välit häneen. Kyllä se ohi menee. Minusta suhtautumisesi vaikuttaa ihan terveeltä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Jos olet jo 6 vuotta asunut miehen kanssa, ei asia lapselle mikään uusi ole. Vai onko hän aina käyttäytynyt noin? Teini-iässä vanhat ihmissuhdekiemurat saattavat nousta uudelleen esiin hyvinkin herkästi. Lapsi saattaa käydä uudelleen läpi vanhempiensa eroa ja sen aiheuttamaa ahdistusta nyt, kun alkaa muutenkin olla herkässä vaiheessa.
Omaakin kokemusta löytyy. Meillä on uusperhe ja mieheni on ollut kuvioissa kauan, yhdessä olemme asuneet siitä asti kun nyt 15v esikoinen oli 5v. Vuosia sujui loistavasti, mies on huomioinut kaksi "minun" lastani aivan samoin kuin mylhemmin syntyneet yhteiset lapsetkin. Vanhempine lastne isän rooli on pisara meressä, näkee lapsiaan tosi harvoin, joten uusi puolisoni on käytännössä lapsille se "arki-isä". Kaikesta tästä huolimatta esikoisella oli 12-13-vuotiaana hirveä kapina miestäni, isäpuoltaan vastaan. Lasta mietityti ovasti minun ja hänen isänsä ero ja paljon jouduimme asiasta keskustelemaan. Tässä herkässä vaiheessa lapsi myös koki kamalan vääryytenä sen, että isäpuoli häntä komentaa, kuten tietysti tekee elettyään vuosikausia yhteistä arkea, ja pahimmillaan lapsi sanoi minulle vihaavansa isäpuolta. Se vaihe on nyt ohitettu ja isäpuoli on selvästi lapselle huomattavsti omaa isää läheisempi, on jopa itse sanonut sen usein. Haluan vain muistuttaa, että erilaisia vaiheita tulee lasten elämässä, riippumatta siitä eletäänkö ydin- vai uusperheessä ja kun lapsiin vain suhtautuu kuten ennenkin, välittää ja on läsnä, niistä päästään yli!
Tsemppiä! muista, että lapsi on kuitenkin viaton tilanteeseen.
Minulla on 7 v poika, joka tekee tuota: yhtäkkiä suuttuu, painelee kantapäät jyskäen kädet nyrkissä omaan huoneeseensa murjottamaan, eikä sano / ei osaa sanoa, mikä meni pieleen.
Erona se, että meillä tämä 7 v saattaa parkua tai karjua mennessään, ja jos menee kysymään, yleensä karjuu ja huutaa ja kiukuttelee. Murjottava mykkäkoululainenkin olisi kyllä parempi.
Mikä omallani sitten menee pieleen?
En tiedä.
Joskus mies / lapsen oma isä tekee jotain väärää. Hän ei osaa lukea lasta, eikä aina tajua, ettei tämä just nyt halua sitä rieuhumista, hölmöilyä ym. Mies ei osaa olla tuon pojan kanssa muuten kuin pientä hölmöyttä heitellen, eikä tajua, milloin poika ei halua sitä, tai milloin kaipaa muuten vaan läheisyyttä ja vierellä oloa, eikä aina sitä älämölöhölmpönpölpön huttua.
Joskus ei vaan huomata siten kuin lapsi itse mielessään olisi halunnut tai vastataan "väärin" tms.
Jotain tämänkaltaista varmaan sillä pojallakin.
Teillä voi olla, että puhuttu liikaa, puhuttu "vääirä" asioita, kommentoitte ja poika ymmärtää viestin loukkauksena tms.
Ainoa, miten siihen voisi tehdä, on ehkä sanoa, että jos olen sanonut tai tehnyt jotain, mikä pahoittaa sinun mielen tai loukkaa sinua, se ei ole ollut tarkoitus.
Tuolle meidän omalle pahantuuliselle möykkääjälle loppuu ymmärrys ja kärsivällisyys sen tuhat kertaa päivän aikana. Meillä omilla vanhemmilla siis.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
niin ja vielä, omallemme ollaan sanottu, ettemme voi auttaa asiaa millään tavalla, jos hän ei sano mistä kiikastaa. Murjota sitten ihan rauhassa.
Joskus olen osannut arvata oikein, mutta nyt kun ikää on enemmän, on enemmän tätä, etten tajua mistä suuttuu.
Annan sitten murjottaa.
niin ja vielä, omallemme ollaan sanottu, ettemme voi auttaa asiaa millään tavalla, jos hän ei sano mistä kiikastaa. Murjota sitten ihan rauhassa.
Joskus olen osannut arvata oikein, mutta nyt kun ikää on enemmän, on enemmän tätä, etten tajua mistä suuttuu.
Annan sitten murjottaa.
pitäisi jaksaa kasvattaa ja hoivata senkin jälkeen kun ne täyttää 13v ja heittäytyvät hankalaksi. Omassa huoneessa murjottaminen ja ovien paiskominen on vielä melko pientä, mites meinasit sitten ajatella, kun kuvaan astuu mahdolliset alkoholi/tupakkakokeilut ym muut teinien vinkeydet? Ja jos luulet omien kullannuppujesi olevan aina helppoja ja selkeitä tapauksia, niin voit tulla yllättymään tulevaisuudessa.
Itselläni on 17v poikapuoli, jota olen kasvattanut 12v ja minusta on mukava miehenalku kasvamassa.
Joskus ihan hyvällä tuulella. Sitten saattaa möksähtää jostakin, menee omaan huoneeseen kuuntelemaan musiikkia. Ei viitsisi tehdä niitä pikku kotihommia, jotka sille kuuluu. Astiat jää pöytään ja pitää miljoona kertaa muistuttaa niistäkin.
Ja joo, välillä tuntuu kuin olisi 6-v :).
ja kun toi on oma, niin sitä rakastan kaikesta huolimatta. Mutta kyllä ymmärrän, että "vierasta" tuollaista olisi hankala rakastaa. Vaikka olethan sinä tuntenut hänet jo vuosia, ehkä se vähän helpottaa.
Ja se, että nuori uskaltaa kiukutella sullekin, kertoo kyllä siitä, että hän tuntee olonsa turvalliseksi ja luottaa sinuun!
Teinit on tuollaisia - mulla on vanhin jo 18v ja kyllä siitä ihan kiva ihminen tuli niiden hankalien vuosien jälkeen.
mutta uskoisin, että yksi syy yhtäkkiseen kiukunpuuskaan on sinun ja hänen isän läheisyys. Pussailetteko hänen nähden tms? hän kokee siis olevansa ns. uhattu. vaikka hän sinusta pitäisikin, se ei tarkoita, että te ette kilpailisi hänen isänsä huomiosta.
Elää jo uusia kiukuttelua. Ei kasvukivut eskariin lopu, edes ydinperheiden lapsilla.
Hienoa että yrität hyväksyä hänet, mutta muista myös että murrosikäinen on kaukana aikuisesta eikä häneltä voi vaatia kauhean aikuismaista käytöstäkään. Jätä kasvattaminen isälleen ja äidilleen niin turha pohtiminen ei stressaa teidän välejänne. Varsinkin kun lapsi saattaa kapinoida myös sitä vastaan että joku ei-hänen-vanhempi olettaa voivansa määrätä häntä vanhemman lailla. Ota suosiolla askel taaksepäin ja jätä vanhemman rooli enenmmän täysvanhemmille.