23v tytär takertuu

Itsepähän olet tyttäresi kasvattanut.

Keskusteluapu on varmaan hyväksi.



Itse asuin vanhempien kotona opintojen loppuun saakka. He sattuivat asumaan opiskelupaikkakunnalla ja olivat sitä mieltä, että tämä järjestely tuli halvimmaksi ja oli kaikin puolin paras. Muutin omaan asuntoon vasta valmistuttuani ja löydettyäni työpaikan, liki 30-vuotiaana. Kerron tämän siksi, jotta tietäisitte, etteivät kaikki nuoret aina muuta pois kotoa heti parikymppisinä.



Suunnilleen tyttäresi ikäisenä minäkin kävin juttelemassa yths:ssä.



Varmaan aikuistuminen ja sen tuoma vastuu pelottavat. Kannattaa uskoa, että asiat järjestyvät, ja tukea tyttöä henkisesti.



Tsemppiä!

Itsepähän olet tyttäresi kasvattanut.

Ja kuka sinut on kasvattanut?

t. ei-ap, vaan ohikulkija, jolla pisti tämä silmään...

Itsepähän olet tyttäresi kasvattanut.

Kuka sun muroihis on kussu?

Multa sillon ku koin kriisin. Silloinen poikaystävä hakkas, rahat oli tiukilla ja kaveripiiri kaventunut sen takia että seurustelukumppani vei kaiken aikani opiskelujen jälkeen. Tuli vaan mieleen että onkohan kaikki ok?

Itsepähän olet tyttäresi kasvattanut.

Ja kuka sinut on kasvattanut? t. ei-ap, vaan ohikulkija, jolla pisti tämä silmään...

lapsena oli vähän leluja ja nekin patterin välissä

Itsepähän olet tyttäresi kasvattanut.

Kuka sun muroihis on kussu?

Mulla oli 25-vuotiaana samankaltainen jakso elämässä. Olin vuotta aiemmin eronnut mun "elämäni rakkaudesta", opinnoissa mietitytti tuliko valittua oikein jne. Paineet nykypäivänä on melko kovat tuonikäiselle - valintoja pitää tehdä ja niistä vastata loppuelämänsä.



Mä käyttäydyin ihan samalla tavalla äitiäni kohtaan, olin tosi läheisyydenkaipuinen ja erään loman jälkeen "unohduin" äidilleni kuukaudeksi asumaan. Mä tarttin sitä, tunsin olevani täysin yksin elämäni ja päätösteni kanssa ja tarttin vähän aikaa sellaisen ihmisen luona joka pyyteettömästi mua rakastaa eikä tuomitse valintojeni suhteen. Siinä sitten iltana jos toisena käytiin asioita läpi, aina niin että minä itse vastasin esittämiini kysymyksiin ja äiti lähinnä kuunteli.



En ikinä unohda sitä aikaa ja sitä tukea mitä äidiltäni sain, se oli kullanarvoista vaikka näin jälkeenpäin ajateltuna oli se varmasti äidilleni myös raskasta.



Äiti on äiti aina. Ja äiti on täysin korvaamaton, siksi sunkin tytär suhun "takertuu", keneenkäs muuhun?

Olen siis toiminut lähes samoin noin 23-vuotiaana. Olin myös juuri eronnut, tosin edelleen tekemisissä exäni kanssa, opiskeluista en ollut varma, kaikki kaverini seurustelivat, olin vain hyvin epävarma muka kaikesta.

Kävin kaksi kertaa psykologilla juttelemassa, toisella kerralla todettiin yhdessä, että eiköhän se ollut tässä, en siis koennutkaan sitä tarpeelliseksi.

Kävin viikonlopuisin äidilläni, viikot tosin olin omassa asunnossani, koska asuimme eri kaupungeissa. soittelin äidilleni mitä kummallisemmissa asioissa, kyselin siis vain apua ja äitini tietämystä ruuanlaittoon tai mitä nyt kekseinkään.



Kuitenkin olin samalla itsenäinen, mutta aika oli ehkä sellaista aikuistumisen pelkoa, josta kyllä selvisin :)



anna tyttärellesi tukea kaikin tavoin, mutta patista sopivasti jatkamaan itsenäistä elämäänsä.

Kenenköhän?

Kenenköhän?

johtuu varmaan parisuhteesta tuo käytös. Minullakin kun kariutui parisuhde, käyttäydyin vähän tuohon tapaan. Olin 21 -vuotias.

Ylpeys käy lankeemuksen edellä. Varo vaan, ylimielisyytesi kostautuu sinulle jossain muodossa.

Kuuluu tuohon ikään. Itse kävin noita asioita läpi yksin omassa päässäni, en olisi mitenkään kyennyt perheelleni tuollaisia asioita kertomaan. Samalla kun äitini tivasi valmistujaisiani ja hääpäivää, mietin itse eroa ja koulun lopettamista. Molemmat sitten toteutin vanhempieni pettymykseksi ja kauhuksi.



Sellaista se juuri onkin kun joutuu tajuamaan että tässä se elämä on, en voikaan ruveta miksi tahansa vaan täytyykin tietää mitä osaa ja mitä ei tule koskaan osaamaankaan. Vaikka valmistuisi kuinka unelmien alalle, voi joutua K-kaupan kassaksi. Ja silti pitää jaksaa elää samassa maailmassa niiden kuvankauniiden ihmisten kanssa jotka tapasivat täydellisen puolisonsa rippileirillä, valmistuivat unelmiensa alalle ja maailman ihanin työpaikkakin löytyi hyvällä palkalla jo opiskeluaikana.



Älä missään nimessä neuvo yhtään mitään, vaan kuuntele, kuuntele ja kuuntele. Ja kannusta ja kehu. Mutta älä tuo omia mielipiteitäsi esille hänen asioistaan.

tuon ikäisenä halaili ja oltiin jatkuvasti yhteydessä. Sekin tapahtui opintojen puolivälissä. Hän muuten vaihtoi pääaineensa.



Otin asian niin, että nyt tarvitaan äitiä ja kuka muu osaisi tunneperäisesti auttaa kuin oma äiti! Oikeasti äidin rakkaus on mahtava voima kun se on sopusoinnussa järjen kanssa:) Ota siis tyttösi syliisi!



Nyt asiat tosi hyvin ja tasapainossa. Myös itsetunto kohdallaan ja elämä hymyilee ihanasti.

etkä ota enää kotiin takaisin! Sanot nätisti ja topakasti, että uskot satavarmasti hänen selviävän ja pusket takaisin maailmalle.

jolloin kyseenalaistin vähän kaikkea mitä siihen mennessä olin elämässä tehnyt, opiskeluja, seurustelusuhdetta jne.

Kun hain tukea äidiltäni niin hän kyllä aika tylysti tuuppasi minut takaisin elämään omaa elämääni. Mikä oli varmaan ihan hyväkin..

äidin helmoihin. Ja tämä otti.



Sillä seurauksella, että vähäinenkin itsenäistyminen jäi väliin ja siellä notkuvat edeleen, viisikymppisinä.



Pitää osata luottaa itseensä kasvattajana ja tehdä selväksi, että nyt on aika lentää pesästä.

Eivät pienet "taantumat" ihmisen kasvua haittaa. Kuuntele tytärtä, tue ja kannusta. Juttele varovasti poikaystävän vaateista ja avaa tyttären silmiä, jos tarvis. Hienoa, että sai keskusteluapua. Me äidit murehditaan ja huolehditaan aina kaikesta, mikä koskee omaa lasta ja vaikka lapsi olisikin jo aikuinen, kaikki omaan lapseen koskeva ikävä satuttaa meitä.

eikä mitään erityistä tarvitse tehdä.



Toi on aikaluonnollista, ja kuuluu älykkään ihmisen kehitykseen. Hän tietää, että maaialma on epävarma ja että siinä voi käydä huonosti. No sehän on hyvä, että hän tietää sen. Ja sitä kuuluukin vähän pelätä. Ei siinä ole mitään pahaa. Eikä siinäkään, että tähän omaan epävarmuuteensa hakee tukea läheisiltä ihmisiltä - OLI SITTEN IHAN MINKÄ IKÄINEN TAHANSA!



Miksi ap et vaan totea sille aikuistuvalle lapsellesi että "kyllä sä pärjäät ihan hienosti, olethan tähän astikin pärjännyt, mutta j o s nyt sattuisi, että hommat menisikin pieleen, niin tiedäthän sinä, että sinulla on ympärilläsi ihmisiä, jotka auttavat."



Tämä minä kaipasin - ja kaipaan välillä edelleen vaikka olen jo nelikymppine. Onneksi ympärilläni on paljon ihmisiä, jotka osaavat sen minulle antaa ja jotka vuorostaan antavat myös minun tukea heitä kun sen aika on.