Ihana raskausaika?

Hankala sanoa, miksi toiset rakastuu lapseensa jo raskausaikana ja toisilla kestää kuukausia ja jopa vuosia vielä lapsen syntymän jälkeenkin tuntea mitään niin syvää.



Itse olen ajatellut niin, että jos on kovin herkkä ihminen, niin hän ei ehkä "anna" itselleen lupaa näihin tunteisiin, koska hän ei vielä ole valmis käsittelemään niin voimakkaita tunteita. Ainakin itse kun saatan tuntea todella syvästi hyvin mitättömistä asioista ja esimerkiksi surra kärpäsen kuolemaa, niin välttelen tietoisesti asioita, jotka vaatisivat minulta vielä paljon suurempia tunteita. Vaikea selittää, mutta ehkä hyvin herkät ihmiset pelkäävät, etteivät he kestäisi sitä tunnetta, minkä vauva tuo tullessaan, ja siksi eivät tunnekaan mitään.

Koska se hehkuminen alkaa? Tai energinen keskiraskaus?

kolme lasta olen jo synnyttänyt...

että kaikkien muiden mielestä raskaus tuntuu olevan ihanaa ja kaikilla on jo kohdussa olevaan sikiöön tosi voimakas suhde.



Mulla ei ole näin. Vatsa on kasvanut parissa päivässä ja eilen istuin ja tuijotin sitä ajatellen, että mitä helvettiä oon mennyt tekemään.



En kykene tuntemaan mitään tunteita sikiötä kohtaan. Säälittää sikiöparkani.

Kolmas raskaus ja mä olen aina voinut huonosti. Toi raskausajan hehkuminen kuulostaa vain vitsiltä.



Ekat 20 viikkoa oksennusta ja migreeniä. Sen jälkeen huimaus, alhainen Hb, ennakoivat supistukset, liitoskivut ja selkäkivut.

Neljättä mennään viikolla 30.



Oksentelua viikot 6-22/24. Oksensin yötä-päivää joka ainoan aterian jälkeen ja aina siinä välissäkin. Aamuyöllä oli hetki jolloin saatoin syödä leipäpalan ja lasillisen maitoa ja aamupäivästä joku ruoka pysyi sisällä aiheuttaen kuitenkin kovaa etomista.

Hemoglobiinin ja verenpaineen alhaisuuden takia väsymys on sanoinkuvaamatonta ollut jo useita viikkoja. Oksentelu on palannut takaisin ja jatkunee niin että synnytyksessä oksennan viimeisen kerran.



Onneksi tämä on viimeinen raskauteni! En jaksaisi yhtään enää.

Mulla oli yllätysraskaus ja vähän sellainen olo että ei vitsit, en jaksa enää yhtään raskautta.



Nyt jo kuitenkin tuntuu siltä että kiva kun tulee vauva.



Mutta kaikilla ei tunteet herää ennenkuin se vauva on sylissä. Eli älä sääli vauvaasi, kyllä inun tunteet herää kun saat ihanan nyytin syliisi!

Mulla oli yllätysraskaus ja vähän sellainen olo että ei vitsit, en jaksa enää yhtään raskautta.

Nyt jo kuitenkin tuntuu siltä että kiva kun tulee vauva.

Mutta kaikilla ei tunteet herää ennenkuin se vauva on sylissä. Eli älä sääli vauvaasi, kyllä inun tunteet herää kun saat ihanan nyytin syliisi!

Yritimme hyvän aikaa, jolloin negatiiviset tunteet epäonnistumisesta nousivat pintaan, enkä ole saanut vielä käännettyä niitä positiivisiksi.

Kyllä mäkin oon ajatellut, että tunteet herää sitten, kun se vauva syntyy, mutta pelottaa silti, että mitä jos ei herääkään? Onneksi vauvalla on kuitenkin isäkin, joka varmaan on parempi vanhempi kuin minä.

Meillä esikoisen kohdalla ehti yritystä olla takana 3 vuotta ja tuntui ettei se vauva konkretisoitunut millään tavalla. En edes muista laitoksella kokeneeni mitään ylitsevuotavaa "äidinrakkaushumahdusta". Se vauva ja lapsi oli toivottuna siinä. Olisin ollut aivan varmasti valmis kuolemaan sen lapsen takia, mutta se rakkauden tunne - sitä ei ollut tai tuntunut. Se tuli vasta paljon myöhemmin. Eikä tämä tarkoita, etteikö se lapsi olisi ollut mulle maailman tärkein. Luulen, että koko prosessi (pettymykset, odotus, onnistuminen, pelot, toiveet jne.) vaati vain veronsa.

Yritimme hyvän aikaa, jolloin negatiiviset tunteet epäonnistumisesta nousivat pintaan, enkä ole saanut vielä käännettyä niitä positiivisiksi. Kyllä mäkin oon ajatellut, että tunteet herää sitten, kun se vauva syntyy, mutta pelottaa silti, että mitä jos ei herääkään? Onneksi vauvalla on kuitenkin isäkin, joka varmaan on parempi vanhempi kuin minä.

Ihan eri asia on olla valmis suojelemaan ja hoitamaan vastasyntynyttä kaikella sillä intensiteetillä mitä itsestä pystyy antamaan. Rakkaus tulee sitten siinä pikkuhiljaa kun tutustuu tulokkaaseen. Ei kannata pelästyä raskausajan negatiivisia tunteita eikä niitäkään mitä tulee vauvan synnyttyä. Itselläni on kolme raskautta takana ja jokaisen kohdalla olen miettinyt enemmän tai vähemmän mitä tuli tehtyä ja toisaalta lapsen synnyttyä ihmetellyt, että ai tuoko mun mahassa on koko ajan ollut.

Hyvä, ap, että uskalsit tulla tänne puhumaan tästä asiasta. Nimittäin nämä kaikki aiheet ovat niitä vaiettuja asioita, joista ei juuri julkisuudessa jutella.



Ensinnäkin, raskausaika on hyvin monilla raskas ja vaivojen täyttämä, se on ihan normaalia. Ei jokaisen tarvitse hehkua tai hehkuttaa raskausaikaansa. Toisekseen raskaushormonit aiheuttavat monille alakuloa - ainakin itse olin aivan alakuloinen lähes koko raskauden ajan, ja se oli henkisesti raskasta, kun yleensä olen iloinen ja positiivinen ihminen.



Tärkeintä on tietää, että tämä kaikki muuttuu ja menee ohi ja muutama kuukausi lapsen syntymän jälkeen olet taas oma itsesi, kivuton, oireeton ja normaali.



Mitä rakastamiseen tulee, älä huoli, se rakkaus syttyy, toisilla aiemmin toisilla myöhemmin, mutta aivan varmasti se iskee ihan täysillä sinuunkin ja silloin kukaan ei ole rakkaampi kuin oma lapsesi. Ja silloin kaikki kärsimys on sen arvoista. Tsemppiä!

Niistä on oikeasti apua.



#3

Meillä esikoisen kohdalla ehti yritystä olla takana 3 vuotta ja tuntui ettei se vauva konkretisoitunut millään tavalla. En edes muista laitoksella kokeneeni mitään ylitsevuotavaa "äidinrakkaushumahdusta". Se vauva ja lapsi oli toivottuna siinä. Olisin ollut aivan varmasti valmis kuolemaan sen lapsen takia, mutta se rakkauden tunne - sitä ei ollut tai tuntunut. Se tuli vasta paljon myöhemmin. Eikä tämä tarkoita, etteikö se lapsi olisi ollut mulle maailman tärkein. Luulen, että koko prosessi (pettymykset, odotus, onnistuminen, pelot, toiveet jne.) vaati vain veronsa.

Yritimme hyvän aikaa, jolloin negatiiviset tunteet epäonnistumisesta nousivat pintaan, enkä ole saanut vielä käännettyä niitä positiivisiksi. Kyllä mäkin oon ajatellut, että tunteet herää sitten, kun se vauva syntyy, mutta pelottaa silti, että mitä jos ei herääkään? Onneksi vauvalla on kuitenkin isäkin, joka varmaan on parempi vanhempi kuin minä.

Esikoinen oli pitkään yritetty ja haluttu, mutta silti ne todelliset äidinrakkauden tunteet heräsivät vasta pitkän ajan päästä. Lapsi taisi olla reilusti yli puolen vuoden, kun tajusin rakastavani häntä palavasti.

itse inhoan raskausaikaa, mutta tarvii vaan jaksaa ajatella että se on pieni aika verrattuna koko loppuelämän kestävään iloon :)



Toinen raskaus puolessa välin menossa, enkä ole kärsinyt pitkistä pahoinvointijaksoista, eikä edes öisin tarvi herätä vessaan. Silti inhoan tätä olotilaa, kun ei voi elää normaalielämää. Väsyn hirveän helposti enkä jaksa tehdä asioita joita haluaisin. Välillä maistuisi hyvän ruuan kanssa lasi viiniä, mutta se täytyy jättää väliin (ja joku nyt varmaan alkaa saivartelemaan tästä ''viinanhimosta'', niin en edes muista koska olisin viimeeksi ollut humalassa vaikken ollut raskaana, ehkä 6v sitten!! Meillä lasi viiniä vaan kuulluu yhteen hyvän ruuan kanssa tai iltapalalla juustotarjottimen kera)

Ei myöskään saisi syödä mitään herkkuja, mutta olemme itse tehneet sushia yms herkkuja taatusti tuoreista raaka-aineista.

Voi, kuinka sattuikaan tämä keskustelu juuri nyt!



Täällä samanlaisia tunnelmia. Takana 3 keskenmenoa, yrittämisen lopetus, masennus ja rohkeuden kerääminen uutta yritystä varten. Nyt rv 19 ja välillä tunnen olevani niin epänormaali.



Tämän piti olla onnellisinta aikaa elämässäni, mutta negatiivisista ajatuksista on vaikea päästää irti. Kärsin myös pahasta pahoinvoinnista koko alkuraskauden ja jonkun verran vieläkin.



Viime viikolla oli yksi lyhyt hetki, jolloin tunsin olevani onnellinen raskaudesta. Ehkä se tunne on tulossa? Ehkä jotenkin odotan rakenneultraa muutaman viikon päästä ja sitä tietoa, että kaikki olisi hyvin. Turhauttavaa myös, että olen yrittänyt tästä puhua ystäville, äidilleni, mutta tuloksetta.



Eilen kaikki purkautui itkupotkuraivareilla miehelle. Lähdin ovet paukkuen, itkin tunnin yksinäni huonoa oloani ja loppuillaksi tulin kotiin itkemään hysteerisesti.



Laitoinko sittenkin vaikeiden aikojen takia liikaa "onnellisuuden painoarvoa" raskaudelle?

Taalla rv 25, ja esikoinen (toivottu) tulossa. En osaa viela tuntea varsinaista aidin rakkauta, vaikka haluaisinkin. Raskauteni on varmaankin moneen muuhun verrattuna ollut tahan asti helppo -huonoa oloa oli viikoilla 7-12, sen jalkeen vain lievia selka- ja liitoskipuja.



Inhoan tata tukalaa olotilaa. Mitkaan vaatteet ei mahdu enaa mukavasti paalle (paitsi vain kotona menevat "lokoasut", enka niin paljon haluaisi uusiin rahaa laittaa, koska uskon palutuvani suht entisiin mittoihini pian raskauden jalkeen (normaalisti olen hoikahko ja urheilullinen). En todellakaan "hehku" -on turvotusta joten naama nayttaa levealta (ainakin omaan silmaan), ja koska fyysinen olo on hankala (puristavien vaatteiden ja ison mahan takia) -olen jatkuvasti huonolla tuulella. Odotan aitiyslomaa kuin kuuta nousevaa, ehkapa tama olotila sitten helpottuisi kun saisi vain hengailla kotona valmistautumassa vauvan tuloon niin fyysisesti kuin henkisestikin :-) Noh, eikohan se tasta -paiva kerrallaan!