Jos nyt ajatellaan vain lapsen parasta, niin onko jotain haittaa

Niin ja kirjastossa sitten käydään usein yms. Videoita ei katsella kuin ehkä joskus viikonloppuisin jne. Lapset rauhallisen oloisia, empaattisia, hyvä mielikuvitus.



Hirveän moni arvostelee meidän elämäntyyliä, muttei osaa sitten mitenkään järkevästi arvostella mitä haittaa siitä voisi lapselle olla.



t. ap

Siis alle kouluikäiset? Onko ikätovereita? Eihän sitä lapsi mitään kerhoja ym. temppujumppia kaipaa, kunhan on kavereita joiden kanssa touhuta. Jos kököttävät päivät pitkät kotona vain äidin kanssa, se on ehkä hivenen epäilyttävän kuuloista.

kuin me! Oikein hyvinvoivia/tasapainoisia ovat teinitkin joten jatkamme pienempien kanssa samaan malliin.

On myös kavereita tässä lähellä, mutta niiden kanssa leikitään lähinnä ulkona.



ap

ole sama, kuin muiden lasten seura. Mutta hyvä että on muitakin kavereita, samapa tuo leikkivätkö sisällä vai ulkona, kunhan oppivat erilaisten ihmisten kanssa tulemaan toimeen :)

On myös kavereita tässä lähellä, mutta niiden kanssa leikitään lähinnä ulkona.

ap

eivät kehity yhtä hyviksi kuin runsaasti ikäistään seuraa saavilla. Ja se on pysyvä ominaisuus lapsuusiän jälkeen. Ko. taitojen puutteesta on haittaa sekä lapsille itselleen että heidän lähipiirilleen. He eivät esim. tunnista toisten tunteita yhtä hyvin kuin muut. Harmi kun en nyt millään muista, missä siitä juuri oli juttua. Ei mikään iltapäivälehti ollut kuitenkaan.

noin vuoden verran (noin 2-3-vuotiaana).



Ei mekään käyty missään perhekerhoissa, tosin ikävuosina 4-5 lapsi kävi seurakunnan kerhossa 1 x viikossa. Yhdellä kaverillani oli suunnilleen samanikäinen lapsi, tämän kanssa poikani pääsi leikkimään 2-5 kertaan kuussa. Nyt lapsella ei edelleenkään ole varsinaisia harrastuksia, ei ole itse halunnut enkä mä ole pakottanut.



Ihan normaalisti sosiaalinen poika nyt on, kavereita on ja koulussa pärjää.



Mä olen sitä mieltä, että rauhallinen lapsuus voi olla jopa hyväksi, jos tosiaan lapsen kanssa äiti kuitenkin on ja ihmisten ilmoillakin käydään (kirjastoissa jne).

Jo 5-vuotiaan olisi hyvä opetella tiettyjä sosiaalisia taitoja kuten esim. jonottamista, pienryhmässä toimimista, puheenvuoron antamista jne. Se on eri asia yhden tai kahden leikkikaverin kanssa, mutta jos niitä lapsia onkin siinä yllättäen viisi, on se jonottaminen ja vuoron odottaminen jo vähän vaikeampaa.



Ei nyt kuitenkaan ole mitään "hyvää ikää" näitä harjoitella, mutta lähinnä koen ongelmaksi sen, että tällainen lapsi, joka ei ole tottunut toimimaan ryhmässä tai vaatimaan omaa vuoroaan, jää helposti syrjään koulussa. Ei siis yksinkertaisesti osaa ryhmädynamiikkaa vaan joutuu sen opettelemaan samalla kertaa kuin muitakin koulussa opetettavia taitoja. Osa omaksuu sen helposti, osalle vaikeampaa. Samoin voi olla vaikeaa tulkita eri tavalla käyttäytyvien lasten antamia viestejä. Onhan tietysti koulussa opettaja, jonka tehtävänä on tosiaan toimia näissä asioissa välittäjänä, mutta sillä opettajallakin on paljon muutakin mielessä ekoina päivinä.



Lähinnä siis pelkään, että vain muutaman lapsen kanssa leikkimään tottunut lapsi voi pelätä koulumaailman "meteliä", rajuja leikkejä leikkiviä lapsia (jos on esim. arka tyttö) jne. Tällaista ongelmaa ei tietenkään ole niillä lapsilla, joilla on paljon sisaruksia, serkkuja tai kavereita naapurustossa.



Hyvä harjoittelupaikka on esim. lastensynttärit. Niissä kun pitää noudattaa ryhmän sääntöjä ja tulla toimeen vieraampienkin lasten kanssa.



Varsinaista ongelmaa teillä ei ole. :) Käytän sanaa "ongelma" paremman sanan puutteessa, mutta ei ole ongelma, jos lapsella on kaikki hyvin ja hyvät, tukevat vanhemmat auttamassa. Tietynlainen itsenäisyys ja omatoimisuus ovat tärkeitä, mutta monista kotihoidetuista on tullut nimenomaan tällaisia koululaisia, eikä sekään ole parilla ekalla luokalla mikään kovin tärkeä arvo. Tärkeintä tosiaan on, että on koti, joka tukee ja auttaa lasta sopeutumaan kouluun.



Miksi ette muuten käy ilmaisissa perhekerhoissa tai MLL:n perhekahviloissa tai harrastuksissa, jotka siis osa ainakin meillä jopa ilmaisia? En tarkoita, että teidän pitäisi tai että lapsenne jäisi jostain paitsi jos ette käy. Ihan vain mietin, etkö itse kaipaa aikuista seuraa tai kokemusten vaihtoa lapsiperheiden arjesta. Samalla lapsi voisi saada kavereita, jotka ehkä tulevat samalle luokalle kouluun.

siitä että äiti on kotiäiti ja lapsi ei käy ikinä päivähoitoa/iltapäiväkerhoa? Myöskään alle kouluikäiselle ei harrastuksia (paitsi 5v iässä vuosi ennen eskaria päiväkerho kerran viikossa, sitä ennen ei sitäkään). Ei perhekerhoja, ei temppujumppia tai muita. Mitä haittaa? Kouluun kun lapsi menee niin äiti lähettää iltaisin ja ottaa vastaan iltapäivisin. Ei harrastuksia 1.-2. luokkalaisillakaan vielä, jos tahtoo myöhemmin niin ehkä jotain ihan kevyttä kerran viikossa (kerhotyyppistä), mielellään ei sitäkään.

Sen sijaan paljon leikkiä, liikuntaa tulee ihan hyötyliikunnan muodossa eli kauppaan yms. kävellen. Mitä haittaa tästä elämäntyylistä on lapselle, vai onko mitään?

Rahallisesti muuten sitten niukkaa, mutta lapselle on aina aikaa, paljon! Syliä, kuuntelijaa, aina ja tukea!

Sopiva määrä stressiä lapsen elämässä vie kehitystä eteenpäin. Siksi uudenlaiset haasteet lapsen kasvaessa edistää kehitystä.3+ vuotiaalle on HYÖTYÄ siitä että harjoittelee erossa äidistä pärjäämistä aikuisen kanssa joka ei ole äidin korvike, hyötyy myös siitä että pystyy harjoittelemaan sosiaalisia taitoja ryhmässä aikuisen kanssa joka ei ole äiti.Parhaiten tämänkaltainen harjoittelu mahdollistuu kerhoissa jossa ollaan juuri sopiva aika kerrallaan ettei stressi kasva liian suureksi vaan juuri sopivasti pistää lapsen pinnistämään.

Ei liikaa eikä liian vähän.Lapsi tarvitsee haasteita.

eivät kehity yhtä hyviksi kuin runsaasti ikäistään seuraa saavilla. Ja se on pysyvä ominaisuus lapsuusiän jälkeen. Ko. taitojen puutteesta on haittaa sekä lapsille itselleen että heidän lähipiirilleen. He eivät esim. tunnista toisten tunteita yhtä hyvin kuin muut. Harmi kun en nyt millään muista, missä siitä juuri oli juttua. Ei mikään iltapäivälehti ollut kuitenkaan.

Tuolla teorialla suurin osan 50-luvulla syntyneistä olisi vailla sosiaalisia taitoja puhumattakaan heidän vanhemmistaan jne.

Sosiaalisten taitojen oppimiseen ei tarvita runsaasti samanikäistä seuraa, kyllä siihen riittää vähempikin määrä ja nimenomaan eri-ikäisiä ihmisiä. Nythän on tutkittu, että samanikäisessä tarharyhmässä on vaikea kehittyä, koska siellä ei ole isompia mallina.

Meillä 6-7v. on jo ihan itse halunnut ja pyytänyt harrastuksiin. Nyt ekalla varsinkin olisi menossa niin moneen harrastukseen, että piti rankasti rajata kahteen harrastukseen viikossa. 5-vuotiaana aloittanut pianon ja nyt 7-vuotiaana partion. Hyviä ja hyödyllisiä harrastuksia :)

eivät kehity yhtä hyviksi kuin runsaasti ikäistään seuraa saavilla. Ja se on pysyvä ominaisuus lapsuusiän jälkeen. Ko. taitojen puutteesta on haittaa sekä lapsille itselleen että heidän lähipiirilleen. He eivät esim. tunnista toisten tunteita yhtä hyvin kuin muut. Harmi kun en nyt millään muista, missä siitä juuri oli juttua. Ei mikään iltapäivälehti ollut kuitenkaan.

Tuolla teorialla suurin osan 50-luvulla syntyneistä olisi vailla sosiaalisia taitoja puhumattakaan heidän vanhemmistaan jne.

Sosiaalisten taitojen oppimiseen ei tarvita runsaasti samanikäistä seuraa, kyllä siihen riittää vähempikin määrä ja nimenomaan eri-ikäisiä ihmisiä. Nythän on tutkittu, että samanikäisessä tarharyhmässä on vaikea kehittyä, koska siellä ei ole isompia mallina.

Kyse oli käsittääkseni hieman hienojakoisemmasta sosiaalisesta kyvykkyydestä, jonka puute kuitenkin todella haittaa elämää myöhemmin. Ja siihen kyllä auttavat kerhotkin, ei tarvitse olla isossa päiväkotiryhmässä. Tuosta ap:n kirjoituksesta vain tuli kuva, ettei lapsi juurikaan tapaa muita lapsia.

tosin lisäisin tuohon ehkä yhden harrastuksen.

Mielestäni nykyään on aivan liikaa ohjelmaa lapsilla.

asui maaseudulla isojen perheiden ja sukulaisten keskellä. Se 50-luvun kotiäidi-idylli koski loppupeleissä aika pientä osaa suomalaisista. Työläisperheiden ja maaseutuperheiden vanhemmat työskentelivät ja lapset olivat hoidossa joko isovanhemmilla, sukulaisilla tai maksetuilla hoitajilla. Moni koulutettu äitikin saattoi käydä töissä ja lapsille hankittiin hoitaja kotiin. Hoitajat sitten tapailivat puistoissa. Ei ne lapset olleet eristyksissä 50-luvullakaan.

sitä, että äiti ei halua, että lapsi menisi harrastukseen vai sitä, ettei lapsi halua mennä?



Minusta on terveempää, että pieni lapsi haluaa olla kotona ja sitten isompana mennä - kuin että pientä lasta kiikutetaan sinne tänne ja sitten kun hän on isompi, on ihan burn out.

siitä että äiti on kotiäiti ja lapsi ei käy ikinä päivähoitoa/iltapäiväkerhoa? Myöskään alle kouluikäiselle ei harrastuksia (paitsi 5v iässä vuosi ennen eskaria päiväkerho kerran viikossa, sitä ennen ei sitäkään). Ei perhekerhoja, ei temppujumppia tai muita. Mitä haittaa? Kouluun kun lapsi menee niin äiti lähettää iltaisin ja ottaa vastaan iltapäivisin. Ei harrastuksia 1.-2. luokkalaisillakaan vielä, jos tahtoo myöhemmin niin ehkä jotain ihan kevyttä kerran viikossa (kerhotyyppistä), mielellään ei sitäkään.

Sen sijaan paljon leikkiä, liikuntaa tulee ihan hyötyliikunnan muodossa eli kauppaan yms. kävellen. Mitä haittaa tästä elämäntyylistä on lapselle, vai onko mitään?

Rahallisesti muuten sitten niukkaa, mutta lapselle on aina aikaa, paljon! Syliä, kuuntelijaa, aina ja tukea!

Niissä kerhoissa ei voisi käydä? Mun lapset on ainakin tykänneet todella paljon käydä kerhoissa, ja niissä on myös solmittu ensimmäiset ystävyyssuhteet.

Samoin muskari on ollut tosi kiva harrastus jo pienestä pitäen, en ymmärrä miksi pitää olla noin nihilisti, ettei mitään elämyksiä lapsilleen tarjoa.

Meillä sama tilanne vanhemman lapsen (vajaa 4v) kanssa, muttei johdu siitä ettenkö veisi vanhempaa lasta harrastuksiin ja kerhoihin, vaan hän ei halua mennä eli yksinjääminen on vaikeaa vielä..



Olemme kokeilleet jos jonkunlaista, ja huomanneet että lapsi on tyytyväisempi vähemmällä ohjelmalla. Koitan silti tarjota mahd. paljon mahdollisuuksia leikkiä ikätovereittensa kanssa, lapsella on 1,5 vuotta pienempi sisarus leikkiseurana kotona.



Puistossa käydään, pihalla tapaa muita lapsia ja perhekahviloissa, lisäksi koko perheellä on muutama yhteinen harrastus. Kerhoa on kokeiltu mutta se on tauolla tällä hetkellä kun oli liian vaikeaa sinne yksin jääminen. Kerhossa on ollut aiemmin koko viime vuoden, mutta kävin usein itse mukana.



Himpun verran huolissani olen siitä ettei sopeutunut tänä syksynä kerhoon, mutta koitan viimeistään keväämmällä uudelleen vaikka sitten 1xvkossa..Toivon, ettei tunne oloaan yksinäiseksi täällä kotona..



Luultavasti lapset aloittavat jonkinlaisen hoitokuvion yhdessä vuoden päästä.

asui maaseudulla isojen perheiden ja sukulaisten keskellä. Se 50-luvun kotiäidi-idylli koski loppupeleissä aika pientä osaa suomalaisista. Työläisperheiden ja maaseutuperheiden vanhemmat työskentelivät ja lapset olivat hoidossa joko isovanhemmilla, sukulaisilla tai maksetuilla hoitajilla. Moni koulutettu äitikin saattoi käydä töissä ja lapsille hankittiin hoitaja kotiin. Hoitajat sitten tapailivat puistoissa. Ei ne lapset olleet eristyksissä 50-luvullakaan.

suurin osan eli yli 80% 50-luvun lapsista hoidettiin kotona. Hoitaja saattoi olla isoäiti tms. mutta yleensä se oli kuitenkin äiti. Ja harva maaseudulta puistoon lähti! Maalla muuten asui yli 80% lapsista ja nuorista.

suurin osan eli yli 80% 50-luvun lapsista hoidettiin kotona. Hoitaja saattoi olla isoäiti tms. mutta yleensä se oli kuitenkin äiti. Ja harva maaseudulta puistoon lähti! Maalla muuten asui yli 80% lapsista ja nuorista.

Juuri maaseudulla sitä seuraa oikeastaan olikin, kun kaikki serkut tapasivat varsinkin kesäisin mummolassa. Äidilläni on 30 serkkua, joten kyllä siellä mummolassa vilinää riitti. Pitkin vuotta käytiin myös sukuloimassa serkkujen luona. Myös kylän nuoret tapasivat usein, ja lapset kulkivat usein isompien sisarustensa mukana.

1950-luvulta alkaen alkoi muuten suuri rakennemuutos eli muutto kaupunkiin ja maaseudun autioituminen, kun lukuisat sodan jälkeen perustetut tilat eivät kyenneet elättämään isoja perheitä. Toki tämä tuli näkyvimmin esiin 1960-luvulla, kun suuret ikäluokat lähtivät etsimään elantoaan. Sotakorvausten maksamisen yhteydessä (1944-1952) Suomeen tuli aivan uutta teollisuutta, metalliteollisuutta, jonka työllistävää vaikutusta ei kannata aliarvioida. Työläisperheissä lastenhoitoa eivät isovanhemmat yleensä hoitaneet, kun nämä isovanhemmat monesti olivat jääneet maalle. Jos ei ollut isompia sisaruksia, jotka hoitivat, niin sitten oli laitettava lapset hoitoon (monesti jokin isompi tyttö vahti laumaa pieniä ja sai pientä korvausta), mutta ihan kunnollista päivähoitoakin oli jo tarjolla - joskin varmaan aika kallista.