Lue keskustelun säännöt.
Minä olen ollut Suviseuroissa
28.06.2010 |
kun olin opiskeluaikoina kesäduunissa yhdessä sanomalehdessä. Se mikä siellä pisti silmään ja vaikutti muhun, oli etenkin nuorten avioparien selkeä onni ja ilo vaikka lapsia olisi ollut paljonkin. Lapset eivät karjuneet, kiljuneet eikä kiukutelleet ja perheet olivat silmiinpistävän onnellisia. Haastattelin 32-vuotiasta 11 lapsen äitiä enkä ole sen jälkeen tavannut vaikuttavampaa ja sympaattisempaa ihmistä. Hänestä huokui sellainen tasapaino, itsevarmuus, onni ja empatia - ja olen sentäs tavannut aika monia suuriakin persoonallisuuksia tämän äidin jälkeen.
Kommentit (1)
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
kun joku antaa positiivista palautetta lestadiolaisista täällä.
Se onnellisuus on totta, mutta myös se on totta että varmaan jokaiselle vanhoillislestadiolaiselle äidille ja isälle tuntuu joskus vaikealta hyväksyä lasten lyhyet ikäerot ja suuret lapsimäärät. Mutta uskomme antaa voimaa, tiedämme ettei kenellekään meistä anneta suurempaa taakkaa kannettavaksi, kuin jaksamme kantaa. Suuret perheet ovat myös valtava tuki ja turvaverkko, joka auttaa jaksamaan ja tuo onnea elämään.
Puolisoiden keskinäinen kunnioitus ja anteeksianto pitää suhteen hyvänä ja läheisenä. Kun toiselle annetaan pahat sanat ja teot sydämestä anteeksi, voi joka päivä aloittaa alusta muistelematta niitä huonompia hetkiä, joita meillekin tulee vastaan niinkuin kaikille muillekin.
Lapsemmekin kiukuttelevat välillä aivan niinkuin lasten kuuluukin. Mutta ehkä suviseurat ovat sellainen juhla, jossa kaikkien on hyvä olla eikä kiukutteluja tarvita niinkuin arjessa. Suurissa perheissä kasvaneet lapset ovat myös tottuneet kompromisseihin, siihen, ettei asioita voida tehdä yhden ihmisen toiveiden mukaan vaan on otettava huomioon muutkin perheenjäsenet.
Mutta kiitos viestistäsi, tuli hyvä mieli kun kuuli, että osa ihmisistä hyväksyy uskovaiset tuomitsematta ja halveksimatta erilaisia arvojamme.
T. Vanhoillislestadiolainen äiti