Muistot on oikeastaan raskaita kantaa.

Minä ainakin mietin. Haluaisin aloittaa puhtaalta pöydältä.

Mutta en anna muistojen olla läsnä aina. Annan edesmenneiden ihmisten muistojen olla poissa normaalissa arjessa, pyrin keskittymään olemassaolevaan hetkeen, enkä menneisiin. Silloin kun tuee tarve muistella, vain silloin muistot kaivetaan esiin.

Äitini on vielä elossa, ja hänestä tulee aina mieleen, että olen hänelle hirveä pettymys. Äitini on ollut aina hyvin energinen, iloinen ja kunnianhimoinen ihminen, mutta minusta tuli masentunut alisuorittaja.



Olin kyllä hyvä koulussa, mutta sekään ei auta.



Hän käänsi vielä veistä haavassa, kun sain oman lapsen ja hän sanoi, että vasta lapsenlastaan katsellessa hän ymmärtää niitä ihmisiä, jotka ovat ylpeitä lapsistaan. Kiitos vaan kauheasti, teki mieleni sanoa.

muistellut lapsuuttani, ehkä johtuu siitä, että kumpikin mummoni on menehtyneet vuoden sisällä. Kuinka helppoa ja ihanaa olikaan olla kesät mummolassa serkkujen kera, mummon hoivissa. kotona oli välillä suuriakin ongelmia, mutta lomilla pääsi jommankumman mummon luo isoon maalaistaloon ja elämä oli huoletonta. Antaisin mitä vain jos pääsisi edes viideksi minuutiksi takaisin. Kuinka saisi samanlaisia muistoja omille lapsille?

olen tehnyt suursiivousta ja vastaan on tullut papereita joissa ikäviä muistoja.



Eräs mustasukkainen työkaverin vaimo häiristi minua aikoinaan ja lähetteli ikäviä kirjeitä kotiin. Naisella mielenterveysongelmia ja oli työkyvytön. Luin tuon hullun kirjeitä ja ikävät muistot nousi pintaan. En ollut asiaa enää muistanut aikoihin. Itselläni ei ollut mikäänlaista kiinnostusta hänen mieheensä. Mies oli nolo tapahtuneesta.



Mielen sairaudet ovat todella pahoja kun ei voi tietää mitä hullu saa päähänsä. Läheisensä ja sivulliset kärsii.



Lisäksi löysin muistoja aikaisemmista miessuhteista, osasta tuuli haikea mieli.