Lue keskustelun säännöt.
Lapsuusajan traumat
22.08.2010 |
Olen pienestä pitäen kasvanut pitkäaikaistyöttömien alkoholisoituneiden vanhempien lapsena. Koko lapsuus oli yhtä työleiriä,henkistä ja fyysistä väkivaltaa, uhkailuja ja alistamista. Meidät lapset painettiin maan rakoon ja kotona ollessa siti aina olla ihan hiljaa, ettei vain jompikumpi vanhempi suuttunut.
Perin sitten äidiltäni mt-sairauden, oireilin vuosia, olin psykoosissa, sairaalassa, milloin missäkin, jo teini-ikäisenä olin alkoholisti itsekin.
Jotenkin siitä selvittiin, mutta vasta aikuisiällä hakeuduin hoitoon oireiden mentyä mahdottomiksi. Nyt sitten koko loppuelämä lääkkeiden ja terapian varassa.
Tuli vain mieleen, kun luin tuota toista ketjua, jonka ap kärsi yksinäisyydestä, ja mm.kämpän siivottomuudesta ja hänkin kertoi jossain viestissä kaiken saaneen alkunsa lapsuuden koti-oloista.
Että, kuinka moni teistäkin täällä av:lla notkuvista äideistä/isistä voi rehellisesti sanoa yrittävänsä tarjota omille lapsilleen lapsuuden, jossa heitä arvostetaan ja kunnioitetaan omina itsenään?
Kovin moni niin hehkuttaa, että kuinka on täydellisiä vanhempia, mutta jos pintaa vähääkään raapaistaan, niin esiin tulee mm. alkoholin arkikäyttöä, henkistä väkivaltaa, isän ja äidin keskinäisiä riitoja, erimielisyyksiä, toisen puolison alistamista, toisen haukkumista.
Kuka voi rehellisesti sanoa, että heidän perheessä lasta kuunnellaan, hänen kanssa seurustellaan, hän saa tuoda julki mielipiteitään? Kuka voi rehellisesti sanoa, että heidän kotona vallitsee rauha, vanhemmat rakastavat toisiaan?
Totuus on usein paljon karumpi, sitä ei vain uskalleta edes itselle myötää. Kuvitellaan, että no, vaikka mulla nyt huonosti menee tuon ukon kanssa, niin ei se lapseen vaikuta, eikä se jos me kotona vähän tissutellaan, kiroillaan, tapellaan.
Ja kuitenkin, lapsen pahaolo kumpuaa hyvin vähästäkin. Miksi se lapsi/lapset unohdetaan siinä oman parisuhteen ongelmien kynnyksellä?
Sitten ihmetellään, kun nuori kapinoi, käyttää alkoholia, muuttuu etäiseksi, viiltelee, ahdistuu. Huutaa ja kiroaa.
Huoh. Ja tämä on sitä arkipäivää ihan nykyäänkin, ei vain meidän "vanhempien" lapsuudesta poimittuja muistoja. Sieltä ne kumpuaa, psyykkiset oireilut ym, lapsuudesta. Sitten ei vanhemman auta kuin katsoa peiliin, kun oma lapsi poimitaan kadulta poliisin huomaan neulanjäljet käsissä ja hame korvissa.
Kommentit (8)
hakea kirjastosta Irene kristerin kirjoja ja syventyä niihin, saattaa moni solmu aueta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
hakea kirjastosta Irene kristerin kirjoja ja syventyä niihin, saattaa moni solmu aueta.
mutta sanon vaa tohon yhteen kohtaa nyt et jos lapsi poimittais kadulta poliisien huomaan piikin jäljet kädessä niin turpaan tulis aika varmasti.
huono äiti. Ihan omaa syytäni. Voin vain toivoa, että oma lapseni osaa aikuisena tulla onnelliseksi ja hyväksi ihmiseksi.
Ei meistä kukaan ole täydellinen. Omat vanhempan olivat silti varmasti parempia vanhempia kuin omat vanhempansa. Mitä vanhempani lapsuudesta olen kuullut, niin en yhtään ihmettle, että heillä oli ongelmia. He kuitenkin yrittivä toimia paremmin, välillä onnistuen, välillä epäonnistuen. Huomaan itsekin käyttäytyväni samoin, silloin pitää ajatella asia uusiksi. Me kannamma tavallamme sukupolvesta toiseen "esi-isiemme" syntejä, toivottvasti kuiteskin vuosi vuodelta vähemmän.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Lapsuuden kunnioittamista ja arvostamista ei tueta juuri mitenkään yhteiskunnan tasolta, työelämä on hektistä ja vie aivan liikaa vanhempien energiaa.
Toisaalta hyvästä, terveestä ja rkastavasta perheestä lähtöisin olevat vanhemmat osaavat kyllä omassa elämässään tehdä ratkaisuja, jotka ovat lasten parhaaksi. Riittävän hyvä vanhemmuussa riittää. Täydellistä harmoniaa tuskin löytyy mistään perheestä, eikä sellainen ole sinälläänkään kasvualustana mikään ideaali. Kotona on tärkeää opetella myös negatiivisten tunteiden käsittelyä, pettymystä, surua ja vihaa. Kaiken pohajana on kuitenkin oltava hyväksyvä ehdoton rakkaus, jota ilmeisesti sinun perheessäsi ei ole vanhempien sairauden takia ole ollut. Olen siitä pahoillani. Luulen, että aika monissa perheissä eletään kuitenkin sitä ihan riittävän hyvää perhe-elämääkin pienistä vioistaan huolimatta. Sitä antaa mitä on saanut.
Olen ollut psykodraamakurssilla, tosin siinä oli se vika että käsittelyä oli todella vähän/hlö vaikka ajallisesti kurssilla oltiin todella kauan!
Totesin vaan että se olis hyvä keino tuoda näyttämölle niitä vanhoja juttuja ja vallankin jos niitä on jo valmiiks käsitellyt muualla.
Se voi viedä syvälle ja tunteita voi tulla ja ryhmä ja ohjaajat ovat tukena.
Olen miettinyt menemistä pikälle psykodraamakurssille, jotta saisin omat juttuni "auki". Kun kärsin edelleen traumoistani. Lapsuuden haavat eivät parane mulla nojatuolikeskusteluissa...
Oletko käynyt vain tavallisessa terapiassa?
Olen osannut olla ihmisiksi omalle lapselleni, 'en ole siis jatkanut sukupolvien ketjua.
Pahimpia juttuja on se kun kasvatuksen nimessä voidaan tehdä mitä vaan.
Haluaisin mainita myös sellaisen jutun kuin "vapauta tunne-energiasi", kannattaa googlettaa.
On ollut vapauttavaa!
kai jokainen parhaansa koittaa, mutta kun ihmisiä ollaan, niin täydellisiksi ei tulla.
Ja valitettavan usein se oma napa on se kaikista tärkein, jopa oman lapsen kustannuksella. Kaiken lisäksi omien virheiden huomaaminen on tavattoman vaikeaa, koska niitä ei haluta myöntää.
Silti on syytä yrittää olla niin hyvä vanhempi kuin vain voi. Tsemppiä kaikille