Lue keskustelun säännöt.
Musta on tullut kamala itkupilli äitiyden myötä!
11.08.2010 |
Turhauttaa! Aiemmin olin "kovis". Itkin todella harvoin enkä järkyttynyt mistään. Työni vaati kylmiä hermoja eikä pehmoilulle ollut sijaa.
Synnytin esikoisvauvan noin 4 kuukautta sitten. Alkuun olin väsynyt ja olo "pöpperöinen", mutta olo tasaantui jonkun verran. Nyt olen reilun kuukauden ajan ollut todella herkkä. Suutun melkein kaikesta ja koen koko ajan olevani väärinymmärretty ja jotenkin unohdettu. Olen kuin näkymätön. Lisäksi räjähdyksen päätteeksi purskahdan usein itkuun, joka ei ole ollenkaan tapaistani. Koen koko ajan antavani ja antavani, mutta mitään en saa itselleni. Vauva on ihana ja "helppo" ja mieskin osallistuu, mutta silti valitan enkä ole mihinkään tyytyväinen.
En varmaan kykene palaamaan töihin, koska itkeskelen pikkuasioistakin. En kykene hillitsemään itseäni niinkuin ennen lasta.
Tätäkö tämä äitiys on? Joudunko luopumaan työstäni, koska olen herkistynyt näin paljon?
Kommentit (9)
voi ilmetä tuollaisin oirein. Ota asia puheeksi neuvolassa tai lääkärillä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
En tunnu nykyään pystyväni ilmaisemaan mitään tunteita ilman että itken. Aivan sama onko kyseessä viha, kiukku, ilo, onni, turhautuminen...ihan mikä tahansa ääritunne, niin kyllä varmana parun.
On todella vaikeaa antaa oikeaa kuvaa asioista kun niin pirusti pistää vihaksi ja sitten itkeä tihrutan! Surkeeta, sanon minä.
Taidan tosiaankin olla huomionkipeä. Olin töissä tunnollinen ja pidetty työläinen, "lupaava". Sen jälkeen, kun vauva syntyi kukaan ei ole muistaakseni kysynyt mitä minulle kuuluu. Jos vauva osaisi puhua, minua ei huomattaisi sitäkään vähää mitä nyt kun ihmiset kysyvät mitä vauvalle kuuluu.
Lisäksi turhauttaa, että elämä on 24/7 samanlaista, oli pyhä tai arki. Juhlatkaan eivät tunnu miltään, kun päähuomio on vauvassa koko ajan. Koko ajan pitää olla hälytysvalmiudessa eikä vaihtaa vapaalle. Töissä sentään sai pitää sovitusti kahvitaukoja ilman, että toisella korvalla tarvitsi olla silläkin hetkellä tilanteen tasalla.
Ihana kuulla etten välttämättä jää tällaiseksi. Tuntuu etten edes tunne itseäni, koska luonteeni on täysin päinvastainen kuin aiemmin.
Kyllä helpottaa tämä avautuminen :)
Ja enemmän kuin ennen lasta. Siis hyviä itkuja, herkitystymisiä tulee pävittäin.
Lapsi on jo liki kaksi, että ei ole enää hormoneista kiinni :) Mutta elämää katsoo nykyään niin eri tavalla kuin aiemmin.
Voi ei, nelonen! Ehdin jo huokaista, että tämä menee ohi. Tai mistä sitä vielä tietää...
ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Itse en aikaisemmin edes pitänyt lapsista ja esikoisen syntymän jälkeen paruin kurkkusuorana jokaista telkkarista näytettyä kevätjuhlaa, vaikka oman lapsen koulun aloitukseen oli vielä vuosia aikaa..
Suvivirsi-tuo vihollisista suurin
Lasten syntymisen jälkeen en ole halunnut katsoa sellaisia luontodokumentteja, missä eläinten poikaset saavat surmansa. Ajatuskin krokotiilien hampaisiin jäävistä seepran varsoista ahdistaa...
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Lasten syntymisen jälkeen en ole halunnut katsoa sellaisia luontodokumentteja, missä eläinten poikaset saavat surmansa. Ajatuskin krokotiilien hampaisiin jäävistä seepran varsoista ahdistaa...
Vai mikä oikein? Vaiko peräti upseeri? Vanginvartija? No, eipä asia tänne kuulu.
En viitsi paasata mainintaa enempää hormoneista. Olitpa kuinka suoraselkäinen ja kovapintainen tahansa, ne voittavat sen mitä luulet vapaaksi tahdoksesi.
Pikemminkin haluaisin rauhoitella. Sinulla on vielä monta kuukautta aikaa siihen kun palaat töihin. Jos tilanne on sama vaikkapa kuukautta, paria ennen töihinpaluuta, olisi ehkä paikallaan käväistä lääkärin puheilla. Uskoakseni ratkaisu ongelmaasi on löydettävissä.
Jotenkin minulle syntyi myös sellainen käsitys, että saat töissä huomiota. Kysyn, vaan en yritä väittää olevani oikeassa, että kaipaatko sitä huomiota, jota käsitän sinun töissä saavasi? Kun olet kotona pienen lapsen kanssa, päiväsi tosiaan taitavat mennä juuri sen lapsen kanssa. Ei tipu huomiota eikä tilaisuutta näyttää kovaa pintaa nyt.
Kyllä se sinun työidentiteettisi palaa. En usko että ne luonteenpiirteet ovat sinusta poistuneet. Tosin ehdotan sellaisen asian hyväksymistä, että äitiys myös muuttaa sinua. Ja monet meistä tosiaan tulevat hiukan avoimemmiksi, suopeammiksi ja "pehmeämmiksi" vanhemmuuden myötä. Toisaalta, usein se mikä näyttää pehmeydeltä ja kovakasvoisuuden puutteelta on pikemminkin empatiaa. Ja luota vain siihen, että itkeskely ja tuittuilu kyllä jäävät ajan mittaan.