Älkää erotko! 90% liitoista pystyttäisiin

meille jaettavaksi?

sitten, perun eroni ja palaan yhteen väkivaltaisen juopon kanssa joka hänestä kehkeytyi viimeisen kahden vuoden aikana.

Viettää aikaa yhdessä.

Ajatella toista.

Laittaa toinen joskus etusijalle.

Pyrkiä tekemään toiselle jotain mukavaa.

Puhua vaikeista asioista.

Jne. jne.

pitkän litanian vois tästä kirjottaa mutta sa sanotaan pa yksin kertaisesti ja kattavasti näin:



älkää olko itsekkäitä ja omahyväisiä, pelatkaa samaan pussiin

Jos nyt vähäisillä älynlahjoillasi pystyisit laskemaan, niin tajuaisit ehkä kuuluvasi tuohon 10% liitoista.

Mies vaan päätti lähteä yhtäkkiä, halusi elää sinkkuelämää ja tapailla muita naisia eikä liiton pelastaminen olisi voinut vähempää kiinnostaa kun oli jo ihastunut toiseen. Eroa hän oli hautonut jo 1,5v kertomatta minulle ajatuksistaan.

Mun ohjenuora on aina ollut että sen minkä Jumala on yhdistänyt, sitä älköön ihminen erottako. Helppoa.Pelkästään tuo lause saa aikaiseksi sen, että yrittää omalta osaltaan panostaa parisuhteeseen/rakastaa/kunnioittaa puolisoaan. Muistaa kuinka tärkeä toinen on, vaikka vuodet vierii. Ja muistaa kertoa sen hänelle.

Onneksi minulla on puoliso, joka toimii samalla tavalla.

Siis jos nyt ajatellaan ettei niitä kumppaneita ihan jatkuvasti vaihda (ja toisaalta, mitä pahaa siinäkin on???)? Jos vaikka pari tapaa 20-vuotiaana niin on aika suuret mahdollisuudet, että he ovat täysin erilaisia ihmisiä nelikymppisenä. Pitäisikö silloin jatkaa väkisin yhdessä ja kitua liitossa vai reilusti erota ja etsiä uusi kumppani, jonka kanssa elämästä voisi nauttia? Miksi elämän pitää olla kärsimystä? Saako sillä kirkkaimman kruunun? Kertokaa!



Itse olen onnellisesti naimisissa, mutta jos jossain vaiheessa kaikesta panostuksesta huolimatta tuntuu, ettei mieheni enää saa minua tuntemaan itseäni onnelliseksi (tai toisinpäin) niin totta maar eroamme!

eronneista on niitä, joilla vain toinen haluaa erota. Siinä ei paljon hyvä tahto auta, yrittämiseen ja panostamiseen kun tarvitaan molempia puolisoita. Ihan typerää jeesustelua siis tämäkin aloitus. Ainut keino millä tähän asiaan todella voitaisiin vaikuttaa, on se että avioliittoon alettaisiin (taas) etsimään syyllinen, eikä eroa myönnettäisi ilman vahvoja perusteita. Ihmisten hyvään tahtoon vetoaminen ei todistetusti auta juuri mitään, se on sama kuin poistaisi kaikki liikennesäännöt ja toivoisi ihmisten ajavan kunnolla; ihanaa, kaunista ja ah niin naiivia.

Siis jos nyt ajatellaan ettei niitä kumppaneita ihan jatkuvasti vaihda (ja toisaalta, mitä pahaa siinäkin on???)? Jos vaikka pari tapaa 20-vuotiaana niin on aika suuret mahdollisuudet, että he ovat täysin erilaisia ihmisiä nelikymppisenä. Pitäisikö silloin jatkaa väkisin yhdessä ja kitua liitossa vai reilusti erota ja etsiä uusi kumppani, jonka kanssa elämästä voisi nauttia? Miksi elämän pitää olla kärsimystä? Saako sillä kirkkaimman kruunun? Kertokaa! Itse olen onnellisesti naimisissa, mutta jos jossain vaiheessa kaikesta panostuksesta huolimatta tuntuu, ettei mieheni enää saa minua tuntemaan itseäni onnelliseksi (tai toisinpäin) niin totta maar eroamme!

Yleensä aina on lapset niitä uhreja :(. On se ehkä jotenkin hyväksytympää, jos on ilman lapsia, mutta yleensä siinä on lapset kiistakapulana keskellä sitä isin ja äidin onnenetsintää :(

Sinua lainaten:

Miksi elämän pitää olla kärsimystä? Saako sillä kirkkaimman kruunun?

Sellaista unelmatilaa, jossa kukaan ei kärsi, on tuskin olemassa. Ja juuri siksi on väärin, että perheet eroavat! Aikuiset saavat valita kenen kanssa lisääntyvät ja perustavat perheen, lapsilla on vain se yksi ainut oikea perhe. Jos aikuinen mokaa oman valintansa, se ei oikeuta häntä silti riistämään lapselta perhettä. On moraalisesti todella väärin laittaa lapsi kärsimään, jotta aikuisen ei tarvitsisi! Elämästä voi nauttia tuhansin eri tavoin, mutta jos päättää hankkia lapsia, sitoutuu samalla siirtämään osan nautinnoista taka-alalle ainakin heidän lapsuutensa ajaksi.

Onnellisuus ei muuten tule toisesta ihmisestä, eikä miehesi kuulu saada sinua tuntemaan itsesi onnelliseksi! Onni tulee jokaisen ihmisen sisältä!

Lapsettomalla parilla tilanne on eron suhteen täysin eri, he vastaavat vain toisilleen ja voivat sopia asiat keskenään. Heidän eronsa onkin siis mielestäni täysin heidän kahden asia.

pelastamaan toimiviksi ja rakastaviksi, jos ihmiset jaksaisivat panostaa liittoonsa ja tekisivät töitä suhteen eteen.

meillä ihmisillä on vain tämä yksi ainoa elämä ja minä ainakin aion nauttia siitä. Jos se vaatii sen että eroan paskasta ukosta, sitten eroan.

Aina ei riitä se että itse tahtoo rakastaa ja ajatella toista, jos sillä toisella ei vaan leikkaa mitä suhteen eteen pitäisi tehdä.

Itse en aio uhrautua ja rakastaa sellaista joka ei sitä ansaitse ja tee itse samoin.

mieheni oli koko seurusteluaikamme (asuimme 6v yhdessä ennen avioliittoa) oikea unelmamies kaikin tavoin.



kun menimme naimisiin, kaikki muuttui muutamassa kuukaudessa. mies sanoi kerran humalassa etten oikeasti tiedä hänestä yhtään mitään. odotin jo ensimmäistä lastamme. miehellä ilmeni mielenterveysongelmia, alkoi syödä masennuslääkkeitä, muuttui erilaiseksi ihmiseksi. isän ja aviomiehen rooli oli hänelle vaikea. no, ajattelin asioiden paranevan kun itse menisin töihin, rahankin kanssa oli ongelmia.



hetkellisesti näyttikin siltä että hyvät ajat palasivat, kun lapsi kasvoi ja menin töihin. siispä aloin odottaa kauan toivomaani toista lasta (esikoinen oli jo 4v). ja toisen jälkeen saimme kolmannenkin, jota erityisesti mies toivoi, toki minäkin. sitten tein ison virheen - suostuin siihen että aloimme rakentamaan taloa. tosin en vielä kolmannesta lapsesta tiennyt silloin.



kaikki meni niin pieleen kuin vain ikinä voi. miehen mielenterveysongelmat palasivat entistä pahempina, velat menivät ulosottoon, talon rakennus pitkittyi, joka pahensi taloudellisia vaikeuksia... jäin henkisesti, fyysisesti ja taloudellisesti yksin vastuuseen 3 lapsesta. mutta EN ole eronnut vieläkään. koska mieheni on sairas, mieleltään, enkä koe oikeaksi jättää häntä. ei kykenisi isyyteen ollenkaan ilman minua joten eroamalla veisin lapsiltani isän, joka hädin tuskin pysyy normaalielämän syrjässä kiinni, minun tukeni ansiosta.



onko minun elämäni nyt yhtä helvettiä, no todellakin on suurimman osan aikaa. mutta eroaminen ei kyllä juurikaan parantaisi tilannetta. jos tulee sellainen päivä että tunnen oman mielenterveyteni horjuvan miehen takia, silloin otan eron. mutta ei voi kuin uskoa että tästä on suunta vain ylöspäin.



uskon myös siihen ettei mieheni eikä kukaan muukaan minua tee onnelliseksi vaan minun täytyy se itse tehdä. hetkittäin olenkin onnellinen, lapsistani, siitä että itse olen terve ja että lapset voivat hyvin, että minulla on hyvä ammatti, että vanhempani auttavat ja tukevat minua.

Sinua lainaten:

Miksi elämän pitää olla kärsimystä? Saako sillä kirkkaimman kruunun?

Sellaista unelmatilaa, jossa kukaan ei kärsi, on tuskin olemassa. Ja juuri siksi on väärin, että perheet eroavat! Aikuiset saavat valita kenen kanssa lisääntyvät ja perustavat perheen, lapsilla on vain se yksi ainut oikea perhe. Jos aikuinen mokaa oman valintansa, se ei oikeuta häntä silti riistämään lapselta perhettä. On moraalisesti todella väärin laittaa lapsi kärsimään, jotta aikuisen ei tarvitsisi! Elämästä voi nauttia tuhansin eri tavoin, mutta jos päättää hankkia lapsia, sitoutuu samalla siirtämään osan nautinnoista taka-alalle ainakin heidän lapsuutensa ajaksi.

Onnellisuus ei muuten tule toisesta ihmisestä, eikä miehesi kuulu saada sinua tuntemaan itsesi onnelliseksi! Onni tulee jokaisen ihmisen sisältä!

Lapsettomalla parilla tilanne on eron suhteen täysin eri, he vastaavat vain toisilleen ja voivat sopia asiat keskenään. Heidän eronsa onkin siis mielestäni täysin heidän kahden asia.

Kyllä se vanhempien välinen rakkaus on se kaikkein tärkein asia lapsenkin elämässä. Kun kaikki on kunnossa heidän välillään ja luottamus ja tuki toimii, myös lapsi voi hyvin.

Lapsi varmasti kärsii mikäli vanhemmat eivät tule toimeen mutta kitkuttavat yhdessä lasten vuoksi, mikä on mielestäni paheimman laatuista lasten kidutusta.

Kyllä ainakin minun mielestäni aviopuolisoni saa minut iloiseksi ja onnelliseksi ja niin sen kuuluu ollakkin.

Esimerkiksi eräälle sukulaiselleni kävi niin että vaimo oli jo hankkinut uuden kodin ja miehen jne. ja ilmoitti tahtovansa erota. Ei siinäh hirveästi enää mikään panostus auta.



Mielestäni on lisäksi turha syyllistää pienten lasten vanhempia (tai yleensä vanhempia) jos suhde pääsee väljähtämään. Työelämässä ja perhearjessa on aika paljon tekemistä, ettei vaan yksinkertaisesti ehdi huolehtimaan suhteestaan. Kaikilla ei myöskään ole sukulaisverkostoa ympärillä lapsenvahdeiksi tai rahaa palkata sellaista.



Ei kannata olla noin yksisilmäinen. Itsekään en muuten näe avioeroa niin suurena syntinä että väkisin kannattaisi huonossa suhteessa kitua.

On vain hyvä, että avioliittojen purkaminen on nykyisin hyväksyttyä ja verrattain helppoa.



Kenenkään ei tulisi jäädä elämään loukkuun joka vie kaiken elämänilon.

Ja myös siihen liittoon panostamiseen tarvitaan molempia. Kukaan ei voi yksin pelastaa uppoavaa laivaa vaan siihen tarvitaan tahtoa ja yritystä molemmilta.

Ja myös siihen liittoon panostamiseen tarvitaan molempia. Kukaan ei voi yksin pelastaa uppoavaa laivaa vaan siihen tarvitaan tahtoa ja yritystä molemmilta.

Mitä sitten, jos toinen ei halua panostaa? Mua niin ärsyttää tuo "Puhukaa, puhukaa, puhukaa" -neuvo, koska suurin osa suomalaisista miehistä on verbaalisesti täysin kyvyttömiä ilmaisemaan muita tunteita kuin nälkää ja seksinhimoa. Näin vahvasti karrikoiden;) Jos toinen on pökkelö puujumala niin milläs sitä itse puhut?

Se joka ihmetteli, mitä pahaa erossa on

Kyllä se vanhempien välinen rakkaus on se kaikkein tärkein asia lapsenkin elämässä. Kun kaikki on kunnossa heidän välillään ja luottamus ja tuki toimii, myös lapsi voi hyvin. Lapsi varmasti kärsii mikäli vanhemmat eivät tule toimeen mutta kitkuttavat yhdessä lasten vuoksi, mikä on mielestäni paheimman laatuista lasten kidutusta. Kyllä ainakin minun mielestäni aviopuolisoni saa minut iloiseksi ja onnelliseksi ja niin sen kuuluu ollakkin.

Vanhempien välinen rakkaus ei todellakaan ole tärkein asia lasten elämässä, toki se paljon hyvää siihen tuo! Asiaa on tutkittu ainakin kyselytutkimuksilla ja muistelisin että vain väkivaltaa tai vakavia päihdeongelmia todistaneet lapset eivät toivoneet vanhempien palaavan yhteen. Kaikki muut lapset elättelivät edelleen toivoa ehjästä perheestä, siitä huolimatta millaisia ongelmia ja riitoja vanhemmilla oli ollut. Lasten kidutusta ei ole yhdessä jatkaminen tunteiden väljähdyttyä, vaan se että omalla käytöksellään tuo jatkuvasti esille miten pettynyt on elämäänsä, puolisoonsa ja perheeseensä. Missään nimessä suhteen väljähtyminen ei oikeuta sellaiseen käytökseen! Lapsi ei siis kärsi siitä, että vanhemmat eivät rakasta toisiaan tulisesti, vaan siitä että vanhemmat kasaavat huoliaan lapselle. Kunnioitus, toisen kohteleminen hyvin, tukeminen, auttaminen jne. eivät ole mitenkään rakkaudesta tai intohimosta riippuvaisia!

Lapsi kärsii aina erosta, piste. Tämä on fakta jonka voi tarkistaa keneltä tahansa pätevältä psykologilta! Muun väittäminen on naurettavaa lapsellisuutta ja kyvyttömyyttä mukautua lapsen tunteisiin. Ehkä taustalla on omaa epävarmuutta ja tarve todistella itselle että kun äiti on onnellinen on lapsikin onnellinen? (Mikä btw on todella suuri harha!)

Tottakai hyvässä suhteessa puoliso tuo iloa ja onnea, en ole muuta väittänytkään! Pointti oli siinä, että sanoit "kun puolisoni lakkaa tekemästä minut onnelliseksi..." Puoliso voi tuoda onnea ja iloa, mutta ei tee ketään onnelliseksi, ymmärrätkö eron?

pelastamaan toimiviksi ja rakastaviksi, jos ihmiset jaksaisivat panostaa liittoonsa ja tekisivät töitä suhteen eteen.

eikä luovu tavasta? Hyväksymälläkö se, että toinen valehtelee "pikku valheita"?

Itse en ikinä pysty olemaan sellaisen miehen kanssa todella onnellinen. Aika onnellinen kuitenkin.