4-kymppiset, joilla lapset jo murrosiässä, mikä elämänne "sisältö" nyt?

että henkisesti murrosikäisten vanhemmuus on tosi rankkaa. Olen nro 5. Ainainen huoli nuorista. Ja juuri sen takia se läsnäolo on mielestäni tärkeää, ei voi huidella miten itse haluaa, kun tarvitsee olla kotona kyttäämässä, koska nuoret tulee.

En koe nuoruuden jääneen mitenkään kesken kun ensimmäinen lapsista syntyi ollessani 28.

Liikuntaa ja muita harrastuksia on voinut lisätä, vaikkei mun kaikki lapset oo vielä murrosiässä.



Mä olen tehnyt ekan lapsen 28-vuotiaana, joten kyllä sitä nuoruuttakin ehti elää ihan riittämiin.

ja täytyy sanoa,että kahden hankalan murkkupojan kanssa on kyllä edelleen kaikkea säätöä vaikka eivät perushoitoa tarvitsekkaan.

tarvitsee kyllä vanhempiaan edelleen aika paljon. Läsnäoloa.



Paljon on juteltavaa, usein pyytävät katsomaan kanssaan jotain tv-ohjelmaa. Tekevät blogia tai vaatteita, ja vähän väliä tarvitaan äidin kommenttia johonkin. Eivät toki tarvitse niin konkreettisesti kuin pienemmät, mutta koen, että kotona läsnäolo on silti nuorille tärkeää. Sen huomaa, jos on enemmän poissa, niin herkästi kysellään perään. Ja kun asetun keittiön pöydän ääreen viinilasillisen kanssa (tai ilman sitä), niin hyvin herkästi jompikumpi nuori tai molemmat ovat myös siinä keittiön pöydän ääressä, ja aikaa kuluu jutellessa. Joskus tekisi jo itse mieli mennä nukkumaan, mutta kun juttua riittää, ei malta.



Mutta on kyllä ihanaa, kun ehtii lukea paljon. Käyn paljon myös erityyppisissä kulttuuritilaisuuksissa, keikoilla, konserteissa ja näyttelyissä. Myös työhön satsaan.

18v tai yli. Iskeekö tyhjyys vai vauvakuume?

Kerkesin bilettää ihan tarpeeksi ennen lapsien syntymään, en ymmärrä miten monta vuotta siihen olisi pitänyt kuluttaa aikaa?



Elämä on edelleen lapsista huolehtimista, nyt vaan vähän erilaista murkkuikäisten kanssa. Työ ja koti, siinä se oikeastaan on. Miehellä ja mulla tosin on enemmän kahdenkeskistä aikaa, ei tartteta lapsille hoitajaa jos päätetään lähteä leffaan ja syömään jne. Matkoja tehdään edelleen koko perheen voimin. Ja ystäville jää tietty enemmän aikaa ja nyt ei enää lapset ole aina mukana.

Että iskeekö tyhjyys tai vauvakuume kun lapset ovat jo isoja? Täh? Ovatko ne pienet lapset tosiaan kaikki ja koko elämän sisältö, eikä ilman alle 10v lapsia ole mitään tekemistä eikä elämää?

Ihan samalla tavalla sitä eletään, harrastetaan ja tehdään asioita, olivat lapset 5v tai 20v. Kyllä ainakin minä olen ihan oikea, kokonainen ihminen, enkä mikään lasteni jatke. Sääliksi käy äitejä, jotka katsovat, että ilman pikkulapsia heillä on vain tyhjyys. Tosi outo katsontakanta.

kun olen 36v ja lapseni ovat vasta 3,5 ja 3kk ikäiset. Haaveilen ajasta, jolloin he ovat murroiässä ja pääsen itse menemään ja tulemaan lähes miten haluan.

Olen kateellinen niille 4-kymppisille, jotka aloittivat lapsentekonsa jo 2-kymppisinä ja joiden nuorinkin on jo rippikoulun käynyt. ap

vuosi vuodelta helpottaa merkittävästi. Jokaiselle, joka elää pikkulapsivaihetta, tulee välillä väsymys.

ja ei minulta mikään kakskymppisen nuoruus jäänyt kesken. Lapsien aika oli sillon, nyt nautitaan toisistamme ja meillä on aika atoisillemme ihan erilailla

Pieni lohdutuksen sana sulle. Murkkuikäisten kanssa ei todellakaan ole mitenkään helppoa, ovat vaikeassa iässä. Kuvittelevat olevansa aikuisia mutta ihan penskoja ne on. Tarttevat edelleen vanhempiaan, rajoja vastaan kapinoivat.



Että ei tää nyt välttämättä mitään herkkua ole aina vaikka sitä omaa aikaa on tietty enemmän.

Ensinnäkin vietän paljon aikaa murrosikäisten lasteni kanssa, miksen viettäisi? Käymme yhdessä leffassa, kotona puuhailemme ja meillä on usein lasten kavereita, mikä on vain plussaa minulle :) Me myös mm. teemme yhdessä ruokaa (myös lasten kaverit usein tässä mukana), teemme toisillemme hierontoja (minä enemmän lapsille), käymme yhdessä lenkillä jne. Minä myös olen taustatukena lasten harrastuksissa, matkustelemme yhdessä ja jopa opiskelemme yhdessä. Ihan aikuisten oikeasti :)



Minä myös ihan itsekseni esim. käyn jumpissa ja taidekursseilla, kielikursseilla, ompelen ja hoidan puutarhaa, käyn tietysti töissä ja kokkailen jne. Elämä on nyt todella ihanaa!!! Myös parisuhteelle on nyt kivasti aikaa, voidaan tehdä miehen kanssa juttuja kahdestaan, käydään mm. tanssikursseilla ja myös tansseissa, joskus teinitkin mukana :)



En oikeastaan koskaan ole yksinäni, vaan aina tässä pyörii teinejä seurana tai sitten oma mies. Elämä on todella ihanaa! Lapsenlapsetkin on kivoja takuulla sitten joskus, mutta nyt nautin tästä vaiheesta kovasti.



Ps. jännää että juuri tänään satuinkin tälle palstalle, kun en yleensä käy ja juuri oli tällainen kysymys, kuin minulle :)



t. 38v, jolla lapset 18v, 16v ja 14v

vieläkin olevani. He ovat poikia ja minua rasittaa paljon molempien koulu. isompi haluaa että kyselen kokeisiin ja koeviikot kestaa n. pari viikkoa ja silloin melkein jokailta kyselen bilsaa, hissaa, enkkua, ruotsia, äikkää jne. Olen myös aikalailla huolissani mopoilusta ja iloinen joka kerta kun tulee elävänä kotiin.



11-v tarvitsee toisella tavalla apua koulussa eli ihan läksyissä ja tietty kokeissakin mutta niitä ei ole niin paljon. Hänen on vaikea muistaa läksyjä ja paljon joutuu kontrolloimaan. Pojat on myös kamalassa kasvuiässä ja ruokaa tulee olla paljon ja säännöllsesti. Usein kuitenkin puoli kuudesta kasiin aika vapaata.

Elämään tulee uusia haasteita jatkuvalla syötöllä. Kun lapset vanhenevat, myös vanhukset vanhenevat. Käyn lähes joka päivä auttamassa anoppiani, jolla on Alzheimerin tauti. Asuu yksin ja saa myös kaupungilta apua joka päivä, mutta kotihoito ei hoida kaikkea.

Itsekin mietin usein tuota tulevaa aikaa kun lapset ovat vähän isompia. Nautin jo paljon 8-vuotiaiden kaksosteni kanssa olemisesta, mutta pienin 3,5v tuottaa vielä aika paljon työtä ja päänvaivaa... Vaikka hän onkin ihana, niin välillä tuntuu että hänkin saisi jo kasvaa!



Isompia voin jo vähän jättää keskenään, mutta pienin on vielä otettava mukaan joka paikkaan tai järjestettävä hoitaja. Odotan aikaa kun lapset voi jättää keskenään kotiin ja voisin vaikka lähteä kävelylle. Kaipaan sitä!!



Emme koskaan pääse miehen kanssa leffaan tai syömään. Syömään lähteminen koko poppoolla ei ole nautinto, jätämme sen mieluummin tekemättä.

Lapset ovat nyt 8 ja 7 -vuotiaita, itse vielä alle 40. Meidän suvussa alkaa vaihdevuodet suhteellisen aikaisin, siinä 45 paikkeilla ja kauhulla odotan sitä, kun vaihdevuosisista kärsivä äiti ja murkkuikäiset lapset elävät saman katon alla. Voi, mies parkaa...Nyt jo on niin voimakkaat pms-oireet, että siitä kärsii ajoittain koko perhe.



Onko kellään jo tässä tilanteessa olevalla kokemuksia em. seikasta? Onko hormonihöyryisessä talossa mukava asua :)?

...ja tämä on kyllä aika ihana vaihe. Me tehdään yhdessä kaikkea kivaa, käydään leffassa yms. Isohan tuo on jo, mutta silti tulee usein kylkeen kiinni, kun katson televisiota. Tottahan me tapellaankin, mutta se nyt kuuluukin asiaan.



Isänsä kanssa poika tekee kanssa paljon asioita. Saatinpa perheen sisäisessä futismatsissa kesällä olohuoneen ikkunakin rikki (kaikki oli omat joukkueensa, lempeä väkivalta, kiristys ja suunsoitto oli sallittua, jopa suositeltavaa).

aikuisia, itseasiassa musta tulee keväällä mummo. Mitään suurta mullistusta ei elämä tuonut tullessaan, vaikka lapset kasvoivat ja muuttivat omiin koteihinsa. Facebookin välityksellä olen melkein päivittäin yhteydessä lapsiin ja muutama kerta kuukaudessa tulee kyläiltyä niiden luona, jotka asuvat lähempänä. Lapset käyvät myös meillä kahvittelemassa ja joskus viikonloppuisin syömässä.



Omat päivät menee töissä, iltaisin iltalenkki oman ukkokullan kanssa, arki-iltaisin telkkaria ja käsitöitä, lukemista, puutarhanhoitoa, joskus leffaan, teatteriin, ulos syömään jne. mutta pääasiassa ihan tavallista arkista elämää. Puolison kanssa välit on hyvässä kunnossa, pussaillaan ja paijaillaan paljon.



Jouluisin ja muina juhlapyhinä osa lapsista tulee yökylään. Silloin syödään ja saunotaan ja pelataan lautapelejä, katsotaan leffoja ja ollaan vaan. Ne on mukavia hetkiä.



Keväällä minusta tulee siis mummo ja sitä odotan innolla. Olen jo tarjoutunut ottamaan tarvittaessa vauvan hoitoon ja auttamaan muutenkin arjessa.



Lapseni ovat iältään 23 v., 20 v, ja 19 v.

kun olen 36v ja lapseni ovat vasta 3,5 ja 3kk ikäiset. Haaveilen ajasta, jolloin he ovat murroiässä ja pääsen itse menemään ja tulemaan lähes miten haluan.

Olen kateellinen niille 4-kymppisille, jotka aloittivat lapsentekonsa jo 2-kymppisinä ja joiden nuorinkin on jo rippikoulun käynyt. ap