Mikä teitä muita motivoi jaksamaan suhteessa

Meillä ei koskaan olekaan ollut mitään perhosia vatsassa enkä ole miestä ikinä rakastanut.

Meillä oli yhden yön juttu josta tulin raskaaksi, jä päätimme kasvattaa lapsen yhdessä ilman sen kummempia tunteita.



Miestä en siis rakasta enkä välitä, itse asiassa hän on suuri riippakivi minulle sillä hän ei osaa esim. pyykinpesua.

Mutta kun katson lapseni kasvoja aina kun iskä tulee töistä ja lapsi huutaa riemuissaan " iti iti" , niin en kertakaikkiaan raaski riistää häneltä isää.



Olen siis mieheni kanssa rakkaudesta lapseeni.

En usko että voisin olla missään suhteessa onnellinen sillä halveksun miehiä - parempi siis tämä kuin yksin!

Onneksi mies on niin paljon töissä että ei tarvitse katsella toisen naamaa kovin paljoa.

Uskovaisetkin vain kristillisistä arvoista, kuulosta jotenkin... tekopyhältä.

Olen kokeillut muita ja oppinut sitä kautta että ruoho ei ole vihreämpää aidan takana ja toisekseen osaan arvostaa suhdettamme ja jos joskus kypsyttää seksi, niin tiedän ettei se ole miehen vika vaan sellanen jakso nyt vaan on elämässäni.

itse en oikein siihen usko...



ap

kuumat ajat menneet ja tätä seesteistä tavallista arkea vietetään. sais ton ukon kiinnostumaan jostain yhteisestä harrastuksesta vaikka mutta kun ei niin ei sitten saatana!!!!!

Siis se, että Jumalan edessä lupasin olla aviossa, kunnes kuolema erottaa. Se motivoi, sillä en voi tehdä vastoin omaatuntoani.

Tai se johtuu jostain, jonka selvittämisen jälkeen intohimo palaa.



t. pitkässä suhteessa kaiken kokenut

kun on yhteisiä lapsia. Se on kuitenkin koko elämän pituinen juttu, että voi jakaa riemut ja surut, joita lasten elämään mahtuu. Meillä on paljon muitakin yhteisiä kiinnostuksen kohteita, joten keskusteltavaa riittää kaikesta maan ja taivaan välillä.



Mua ehkä helpottaa myös se, että koin ennen tätä suhdetta 7 vuoden suhteen, jossa intohimoa riitti loppuun asti, mutta yhteiselämä muuten ei toiminut kovinkaan hyvin eikä puhuttavaa kauheasti ollut.



Oishan se upeeta, jos olis kaikki samassa paketissa, mutta aina ei käy niin hyvä löppi. Tässäkin suhteessa oli alkuun perhosia vatsassa ja intohimoa, mutta se jotenkin lopahti. Voihan olla, että tossa ekassakin suhteessa se intohimo ois iän ja lasten myötä kadonnut ja sitten ei ois ollut mitään. Kun arki tökki ja yhteisiä jutunaiheita ei hirveesti ollut.



Sitten näiden kahden pitkän suhteen välissä mulla oli pari vuotta kaikennäköstä sutinaa, muutaman kerran deittailuja, vähän pitempiä muutaman kuukauden kestäviä viritelmiä ja joitan yhden yön keikkoja. Siinä tuli selväks myös se, mikä tommonen keskiverto" tarjonta" on. Tosi paljon on todella törppöjä miehiä - siis kaikin puolin urpoja.



Kavereitten kanssa usein naureskellaankin, että lesboilla on paljon suurempi pooli fiksuja ja viehättäviä potentiaalisia kumppaneita kuin meillä naispuolisilla heteroilla. Mulla on tosi paljon älykkäitä, hyvännäkösiä, monipuolisesti sivistyneitä ja monista jutuista kiinnostuneita, mukavia ja sydämellisiä kavereita, joiden miehet on ihme nahjusturjakkeita. Eli pariskuntatapaamiset on myös yksi motivoiva tekijä - mun mies on todella parasta A- luokkaa, vaikkei intohimot aina kybällä leiskukkaan.

minusta sille ei enää ole pohjaa... tavallaan tuntuu ettei olisi mitään " syytä" tuntea sellaista.

tätä on hankala selittää

ap

Aina hehkutetaan sitä, että alkuhuuman jälkeen suhde muuttuu välittämiseksi ja kumppanuudeksi. Eihän siinä mitään pahaa olekaan, päin vastoin! Mutta kun kaipaan MYÖS sitä alkuhuumaa! :( Ja kun sitä on käytännössä mahdotonta tuntea enää omaa puolisoa kohtana, niin sitten ihastelen tosi helposti muita miehiä.



Juttua vaikeuttaa vielä se, että mieheni tavatessani olin vielä hyvin konservatiivinen ja pidättyväinen seksin saralla. En siis silloin meidänkään alkuvaiheissamme " osannut" tuntea intohimoa ja rakastumisen huumaa siinä määrin kuin olisin voinut. En tuntenut sitä ennen kenenkään muunkaan kanssa. Vasta nyt päälle kolmekymppisenä olen herännyt seksuaalisesti ja olisi kova hinku tuntea niitä tunteita ja kokea todella intohimoista seksiä.



Tässä kuitenkin ollaan enkä poiskaan aio lähteä. Onneksi mieheni on kokeilunhaluinen ja avoin, ja olemme jonkin verran saaneet suhteeseemme säpinää puhumalla avoimesti näistä jutuista ja kokeilemalla uutta seksin saralla.

mutta tässä se ei tunnu auttavan... onhan sitä puhuttu ja puhuttu. Kokeiltu, seksinkin saralla, vaikka mitä ilman kummempaa tulosta. Tuntuu etten vaan seksuaalisesti syty. Miestä tietysti häiritsee, että en ole 100% hengessä mukana, teeskennelläkään en osaa.

Rakastan kyllä miestäni, hän on komea, fiksu ja mukava. tunnepuoli vaan ei " tunnu missään" .

ap

Minä olin monta vuotta haluton lasten syntymän jälkeen. Olisin voinut vaikka elää kokonaan ilman seksiä. Sitten halut vain aikanaan palasivat ilman mitään kikkakolmosia, kovempina kuin koskaan. ;)



10

ensimmäinen vuosi kuopuksen syntymän jälkeen meni vielä ok. siitä nyt kole vuotta aikaa. En mielestäni ole " perinteisellä" tavalla haluton, yksin kyllä puuhastelen... mutta en tunne halua miestä kohtaan



ap

Itse epäilen, että suuri syy siihen miksi olen kyllästynyt mieheen ja aikalailla tunteetonkin häntä kohtaan on se, että mulla on jonkinlainen kriisi menossa. Tämä lapsen eka vuosi on ollut kyllä aikamoista tunnemylläkkää, että välillä olen ihmetellyt että mitähän mulle oikein on tapahtumassa.

Minähän olen suutuspäissäni huutanut sen tuhat kertaa, että lähden lapsen kanssa mutta tavallaan hyvä ettei mies ole " antanut" lupaa lähteä. Toisaalta meillä on 10 yhteistä vuotta takana, joten sen puoleen voi olla myös menossa jokin kriisi - ja 3kymppisetkin lähestyy uhkaavasti :)

kristilliset arvot.

rakkaus ja parisuhde on, kuin kaunis kukka jota pitää hoitaa.

jos sitä ei hoida se kuolee samoin, kuin se kukkanen jos sen unohtaa kastella.



siis pitkän liiton salaisuus on oikeasti suhteen hoitamine se ei riitä suhteelle, että tehdään mukulat ja eletään yhdessä lasten kautta.



mutta jos tahtoo sen rakkuden voi löytää uudestaan se vaatii työtä ja parisuhdeterapiaa ym. mutta löydettävissä se on jos vain tahtoo ja on halua.





t. 17 yhteiseloa 6 lasta ja edelleen perhosia vatsassa.

miten parisuhdeterapia auttaa saamaan " perhosia vatsaan" ? Voiko intohimon puutetta työstää samoin kuin vaikkapa jos parisuhteen ongelma olisi jokin arkisempi esim epätasa-arvo....



ap

Kun ei oo oikeaa syytä (väkivalta, alkoholismi yms.) niin halunan aikuisena ottaa vastuun lapsistani ja säilyttää kotimme ehjänä. Se olisi puhtaasti itsekästä jos tämän liiton rikkoisin enkä halua sitä lapsillemme tehdä.