Hei te, joilla lapsuudessa ollut vanhempana "kaveri", miten suhtaudut häneen nyt?

tämä on vain nykyajan ilmiö?

Äitini on siis ollut yksinhuoltaja ja oli koko lapsuuteni ja teini-iän ja vielä aikuisenakin ehdottomasti se kaikkein parhain ja ennen kaikkea luotettavin kaveri.

Minulla ei siis ollut koskaan minkäänlaisia sääntöjä tai rajoituksia, olin aika vastuullinen teini ja äidille aina jutustelin mitä olin tehnyt kunhan vihdoin kotiuduin.

Hänkin kertoi mulle omia salaisuuksiaan, ei varmaan kaikkia mutta kuitenkin aika paljon.



Äiti on vieläkin minulle isää läheisempi, äidin kanssa on helpompi puhua ja ymmärrämme toistemme vitsejä. Toisaalta olen aikuisena huomannut itsessäni myös paljon isän piirteitä, tiettyä tosikkomaisuutta ja ujoutta.



Joistakin jutuista olen sitä mieltä, ettei mutsin olisi tarvinnut mulle niitä kertoa, koska olin niin nuori. En osannut laittaa niitä oikeaan perspektiiviin. Mutta kaiken kaikkiaan en ole pahoillani kaveruudesta.



Vanhempani erosivat, kun olin aikuinen. Minusta äidin olisi pitänyt yrittää ymmärtää isää vähän enemmän, hän jäi usein ulkopuolelle jutuistamme. Se oli varmaan vaikeaa isälle.

Yksinhuoltaja kaveriäiti, nuorena lapset saanut sellainen. Nuorena se oli tosi "cool" tietää kaikistä missä äiti on ollut ja kenen kanssa. Sekä toki myös omista jutuista kertoa. Mutta aikuisuuden kynnyksellä tajusin että tämä homma ei näin mene. En todellakaan enää halunnut kuulla äidin miesseikkailuista enkä jakaa omiani. Ymmärsin ettei sellaiset jutut olleet lasten/nuorten kanssa jaettavaa tietoa. Toisaalta ymmärrän äitiäni, mutta toisaalta nyt omien lasten kohdalla pohdin etten totta totisesti ala sillä tavalla kaveriksi. Olen usein miettinyt miten olisi käynyt jos kaveripiirini olisi ollut toinen, olisinko nyt jossain katuojassa tms koska mitään rajoja ei ollut. Äidin mielestä olen nyt sitten kamala lapsi kun en enää hänelle kaikkea itsestäni ja parisuhteestani jaa tai annan hänen puhua samanlaista soopaa omille lapsilleni kuin hän puhu meille.

ennemmin kuin kavereita. Toki kavereitakin!



Meillä ei vaadittu mitään säännöllistä. Ei ruokailua, ei ilta- tai aamupesuja, ei läksyjen tekoa, ei kotiintuloaikoja. Mun vanhempani lähtivät siitä, että he opettavat, kuinka homma hoidetaan ja sitten minä hoidan sen itse. Ja hoidin. Ilman ongelmia. Vanhempani eivät perustaneet kurista, he näkivät, että minut itseni piti saada haluamaan pitää huolta itsestäni ja ymmärtämään, miten se tapahtuu. Niinpä olinkin sitten teininä valmis huolehtimaan sekä itsestäni että kavereistani kotibileiden ja pussikaljan huuruisessa maailmassa ilman vahinkoja. Ja opiskelijana. Ja äitinä. Ja niin edelleen.



TOki vanhempani olivat siinä mielessä vanhempia, että heiltä saattoi aina luottaa saavansa hyviä neuvoja.



VÄlit ovat edelleen erittäin läheiset ja hyvät. Soittelemme toisillemme ja tapaamme usein. Molemmat voivat pyytää neuvoja siinä, missä kokevat toisen osaavan neuvoa.



Mun vanhempani eivät ole eronneet joten siihen en osaa sanoa mitään.