Downin syndrooma on sairaus, halusittepa tai ette.

sellainen tila, josta ei voi parantua, luokitellaan vammaksi. Sairaus on tila, josta voi parantua.



Ihan sama, miten sinä määrittelet. Tämä on virallinen määritelmä, jota Suomessakin käytetään.

Down Syndrooma on oireyhtymä, mikä aiheuttaa kehitysvammaisuutta. Se EI ole sairaus. Toki Down henkilöillä on usein muita oheisvaivoja, jotka sairaudeksi lokitellaan, mutta ihan Downia aiheuttama kromosomopoikkeama ei ole itsellään sairaus.

Valitan ap.

se voidaan joskus vielä kehittää parannettavaksi. Siksi sairaus sinällään, vaan down on kromosomivirhe. Siihen ei ajatella keksittävän parannuskeinoa.

toki on, mutta ne ovat sairauksia. Niihin on ehkä tulevaisuudessa parantava hoito olemassa.

Downin oireyhtymä on sairaus jonka huono-onniset saavat hedelmöityksessä.

Tautiluokituksesta löytyy myös muita vammoja, jotka eivät ole sairauksia.

Tähän olisi hyvä lopettaa, eikös juu???

Kumpikaan ei parane.



Hatusta vedettyjä eroja niiden välillä voi keksiä vaikka kuinka paljon, mutta kumpikin ovat poikkeamia ihmiselimistön normaalista terveydeksi katsotusta asiaintilasta, jolloin ne ovat sairauksia.

Down ei ole sairaus. Kuurous ei ole sairaus. Sokeus ei ole sairaus. CP vamma ei ole sairaus.

Eikä sikiöseulontaa muuten saisi down-lapsen kohdalla tehdä, ainakaan sairauteen perustaen myöhäisillä viikoilla.



Omasta mielestäni downit on ihan suloisia ja elinkelpoisia, mutta sairaus on aina sairaus.

Termeillä voi toki saivarrella.

Sairaus-terveys -käsitteet ja vammaisuus on monella taholla virallisesti määritelty.



Siitä ei kuitenkaan pääse yli, että ihmiseten arkikäsityksissä Downin syndrooma ja muut vakavat kromosomihäiriöt ovat sairauksia. Sairaus/vamma ihan sama, toivottu normaalitila se ei perheelle ole.

Eivät ne nyt ihan tervettä normaalitilaakan edusta.

Täysin eri asia kuin down.

Toimintakyky voi rajoittua fyysisen, älyllisen tai aistivamman kuten myös psyykkisen sairaudenkin vuoksi. Vaurio, toimintarajoite, haitta ja sairaus ovat läheisiä käsitteitä vammalle ja vammaisuudelle. Maailman terveysjärjestö WHO kehitti 1970-luvulla luokituksen, jossa puhuttiin erikseen vammasta, toimintavajavuudesta ja sosiaalisesta haitasta. Vamma (impairment), vaurio tai sairaus viittaa elimistön häiriöön fyysisenä rakenteena tai toimintona. Toimintarajoite (disability) viittaa vaurion aiheuttamiin rajoituksiin yksilön toiminnan tasolla. Toimintavajavuus, sairaus tai vaurio voi olla pysyvä tai ohimeneviä. Tässä yhteydessä puhumme ensisijaisesti pitkäkestoisemmista tai pysyvämmistä vamman muodoista. Sosiaalinen haitta (handicapp) voi seurata vammasta tai toimintarajoitteesta ja se estää ihmistä toteuttamasta normitilanteiden mukaan asetettuja rooleja ja vaatii erityisjärjestelyjä.



Yhteiskunnassamme perinteisenä normaaliuden standardina on terve ruumis, joka toimii enemmistönormina. Normaalius ja terveys ovat kulttuurissamme asetettu yhteiskunnallisen hyväksyttävyyden ennakkoehdoiksi. Inhimilliseen elämään kuuluvat kuitenkin erilaiset pienemmät tai suuremmat vammat ja sairaudet. On paljolti meistä riippumattomista tekijöistä johtuvaa, mikäli sairaus, toimintarajoite tai vamma muodostuu pysyväksi osaksi kehoa ja identiteettiä. Terveydenhuollolla on merkittävä asema vammaisen tai vammattoman ruumiin määrittämisessä, mutta myös media ja tiede välittävät terveyden ja normaaliuden normia.



On tehtävä erottelu sairauden, vamman ja vammaisuuden välille. Vamma tai toimintarajoite on voinut vakiintua pysyväksi osaksi identiteettiä, jonka kanssa ihminen arkipäivässään elää. Silloin vamma ei myöskään tarkoita sairauden kokemusta. Esimerkiksi syntymästään asti liikuntarajoitteinen ihminen kokee olevansa sairas lähinnä silloin, kun hän saa flunssan. Kun ihminen ei koe olevansa sairas vammansa kanssa, hän ei myöskään tarvitse hoitoa. Hän tarvitsee ensisijaisesti tukea ja apuvälineitä tiettyjen toimintojen hoitamiseen.



Kun fyysistä vammaa tai toimintarajoitetta pidetään koko yksilöä määrittelevänä patologisena ominaisuutena, ylläpidetään vammaisten ihmisten eriarvoista asemaa yhteiskunnassa ei-vammaisiin nähden. Sairaus voi puolestaan aiheuttaa toiminnanrajoitteen, joka on vamma. Jos kuitenkin krooninen sairaus, kuten diabetes tai reuma, pidetään lääkkeillä kurissa, ei ihmiselle välttämättä synny kokemusta vammaisuudesta. Erilaiset teknologiset apuvälineet ovat tuoneet usealle helpotusta jokapäiväisessä elämässä selviämiseen. Esimerkiksi reuma, diabetes, psoriasis ja epilepsia ovat kroonisen sairauden diagnooseja, jotka osa mieltääkin lääketieteellisenä asiana, ei vammaisuutena. Siinä, onko maksansiirtopotilas määriteltävissä vammaiseksi vai ei, tai määritteleekö hän itsensä vammaiseksi vai ei, on viime kädessä kysymys identiteetistä ja rajanvedosta.



Tärkeää suhteessa vammaisuuteen on, että sitä ei vähätellä, neutraloida tai nosteta lääketieteelliseksi kysymykseksi. Vammaisuudesta on vallalla kaksi mallia: lääketieteellinen ja sosiaalinen. Tärkeää olisi nähdä myös tässä yhteydessä ihmisoikeusmalli, joka keskittyy ensisijaisesti ihmisen arvokkuuteen ja ihmisarvoon sinänsä - riippumatta vammasta tai vammattomuudesta. Yksilön ominaisuuksiin lääketieteellisestä näkökulmasta keskitytään vain, mikäli se on välttämätöntä. Ihmisoikeusmalli asettaa yksilön häntä itseään koskevien päätösten keskiöön ja tekee hänestä aktiivisen toimijan.