Muiden tahdon toteuttaminen... miten eroon

Minä veikkaisin että tarvitsisit keskusteluapua. Tuossa on varmasti takana vaikka mitä läheisyys- ja itsetunto-ongelmia. En nyt tarkoita että mitään pitkää terpiaa välttämättä mutta vaikka muutamia tapaamiskertoja ammattilaisen kanssa, joku joka auttaa löytämään ne ekat askeleet tuosta kierteestä ulospäin.

Mahdollisesti vittumainen ihminen. Mutta, pyytelen kyllä aivan järjettömiä syitä anteeksi. Pyytelen anteeksi jotain pientä sanaa/tekoa, joka tuli tehtyä/sanottua, eikä toinen osapuoli edes muista/tajua, että olen mitään kummallista tehnyt. Eli se mikä on ihan oikeutettua " itsestä kiinni pitämistä" , aiheuttaa mulle suunnatonta syyllisyyttä. Tää on hirveetä. Joskus vuosia sitte kyllä petin ekaa poikaystävääni tosi röyhkeesti, kun olin ensin ollut vuosikausia hänen suloinen kiltti tyttöystävä... Kai sitä tekee sitä rankempia tekoja, mitä enemmän tekee itselleen väärin... tai, tiedätte varmaan. Tai sitten ette.

ap

sella eikä pysty pitämään omista rajoistaan ja oikeuksistaan kiinni, on tietyllä tapaa hyväksikäytettävissä koska ei voi sanoa kenellekään EI hylkäämisen pelossaan? Sellainen ihminen ei pysty ilmaisemaan omaa agressiotaan (tai kertomaan mitä haluaa ja antamaan itselleen luvan sen saamiseen) ja siksi tälläinen ns. kiltti ihminen on myös tosi vihainen ihminen, viha tulee ryöppyinä kun pinna on tarpeeksi kiristynyt.

Ymmärrän ajatuksesi vittumaisuudesta, myösminäolen pohtinut asioita ja todennut(vaikka tavallaan tilanteissa olen toiminut mielestäni todella epäitsekkäästi ja toista miellyttäen), niin loppupeleissä olen kuitenkin aika manipuloiva ja itsekäs " marttyyri" , jos ymmärrät mitä tarkoitan?



Minulla tuleetuo samanlainen etääntymisen tarve myös ystäviäni kohtaan, ja sen vuoksi olenkin ikäni vaihtanut ystäväpiiristä toiseen...

Olen varsinainen kameleontti ollut ikäni. Pukeutumistyyli vaihtuu sen mukaan, kenen kanssa liikun. Tai en enää niinkään - nykyään näytän neutraalilta tylsältä tavikselta. Olen valinnut sellaisen tavan elää, missä olen kiltti mahdollisimman monelle taholle. Mutten itselleni koskaan.



En osaa sanoa mistä kiltteys johtuu. Sitä koitan selvitellä... Huoh.



ap

Jos on itkenyt, ollut huonolla tuulella, ollut muuta kuin kiltti pieni tyttö, vanhemmat ovat emotioonalisesti hylänneet, ei ole kelvannut vanhemmille kuin iloisena ja tottelevaisena. Tätä samaa opittua käyttäytymistapaa sitten soveltaa muihinkin ihmissuhteisiin, kun ei ole muunlaiseen olemiseen saanut mahdollisuutta aiemmin. Aggression kun yrittää piilottaa se alkaa ahdistamaan (syömishäiriöt, masennus yms. seurauksena) ja sitten se purkautuu ryöppyinä kun mitta on täysi. Näin minä kuvittelisin asian olevan. Liisa Keltikangas-Järvisellä taitaakin olla kirja aggressiosta - vai oliko se jonkun muun?

Juuri luin tuota ketjua, että kaapissani istuu mies - kirjotin, että nyt on aika vaihtaa foorumia.... kaikkea sitä lukeekin.



Mutta tämä ketju antoi minulle merkittävän elämyksen. Luin sen ensin kerran, eikä ollut sanottavaa. Sitten toisen kerran. Nyt kolmannella kerralla tajusin, että minä olen samanlainen!



Minä kyllä osaan sanoa ei, mutta otan heti etäisyyttä toisesta ihmisestä. Mutta olen kameleontti, en edes tiedä, mitä mieltä itse asiassa juuri minä olen. En ole vielä niin kehittynyt tässä ajatusmaailmassa, että olisin päässyt vitutuksen asteelle :-)

Minua kyllä häiritsee se, että annan mieheni päättää ja kyvyttömyyteni päättää asioita.



Mistä se voi johtua? No, minun isäni oli varsinainen patriarkka. Hän tiesi totuuden, joka oli absoluttinen totuus. Totta kai pikkutyttö haluaa täyttää isänsä ihanteet, eikö? Voisiko tämä olla syy?

Äitini oli aina se pehmeä osapuoli, joka antoi periksi. Olenko vain ottanut naisen mallin häneltä?

Ap mukaan lukien. Ei ole itselläni ihan tuota ongelmaa, äidilläni kylläkin ja mitä suurimmassa määrin. Liikaa kiltteyttä, marttyyriutta, kyvyttömyyttä ilmaista suoraan omia tarpeita, mutta myös katkeruutta. Lapsuudestani muistan myös ajoittaiset rajut pinan katkeamiset, jotka ikää myöten kuitenkin tekivät tilaa mökötykselle. Äiti on hyvä ja lämmin ihminen, jonka kanssa oleminen edelleen alkaa ahdistaa minua alta aikayksikön. Aggressionsa hän käänsi sisäänpäin, inhosi itseään, masentui, söi kunnes oli valtavan lihava. Projisoi minuun kaikenlaisia torjutuksi tulemisen tunteita, kun olin nuori ja koitin itsenäistyä - tuloksena kaamea murrosiän kriisi molemmille.



Jos jotakin tällä yritän sanoa, on se se että koittakaa työstää ongelmianne etteivät ne nouse kummittelemaan teidän ja lastenne välillä ja ehkäisemään mutkatonta ja lämmintä kanssakäymistä sitten tulevaisuudessa, kun he eivät ole teistä enää riippuvaisia...

hänen isänsä oli muuten patriarkka ja äitinsä myötäilevä ja pelokas pikku hiirulainen - vaikka molemmat olivat myös kivoja ihmisiä (kuten äitinikin siis, haluan edelleen korostaa). Lapsuutta varjosti jostakin iskostunut käsitys siitä ettei hän ollut syntynyt suunniteltuna.

niinpä. Suurin ongelma tässä onkin se, ettei siirrä omiin lapsiinsa sitä emotionaalista hylkäämistä - tai mitä ikinä se on ollutkaan juuri omassa lapsuudenkodissa.

Kun pääsee kiinni juuri siitä toimintatavasta, mitä omat vanhemmat ovat tehneet epätoivossaan, on jo aika pitkälle kehittymisessä. Koska ihminen toistaa juuri niitä samoja malleja, mitä on lapsuudenkodistaan saanut.