Huutaminen ei ole kamalaa

tuo oli hyvä ajatus, siis itsellenikin, joka välillä poden morkkista lapselle huutamisesta. Huono tuuli ja suuttumus näkyy kuitenkin naamasta (ja sellaista ihmistä ei taatusti ole joka ei joskus suutu (lapsellekin)), ja kylmä itsehillintä lienee kammottavaa sekin jos kerran huutaminenkin.

useaan otteeseen pahoinpidelleeksi sekoksi. Sai teoistaan lopulta tuomionkin ja avioero tuli.

toki tunteita on hyvä joskus tuulettaa, mutta aikuinen kypsä ihminen on samalla turvallinen aikuinen. Jos esim vanhempi huutaa päivittäin lapselle, ei se enää ole normaalia tunteiden ilmaisemista vaan ikävä tapa. On myöskin eroa huutamisella ja huutamisella. Vanhempi joka karjaisee maitolasin vahingossa kaatavalle taaperolle " voi vittu saatana, kattoisit helvetti vähän mitä teet!!" , ei ilmaise tunteitaan, vaan on keskenkasvuinen idiootti.

En ole koskaan ajatellut tuollaista huutamista. Minä olen aina ajatellut huutamisena sen, kun esim. sata kertaa sanoo jotain asiasta, eikä mene perille ja pahimmassa tapauksessa on vielä kiire ja sitten pimahtaa. Siis yleensäkin tilanteet, missä ensin yrittää ystävällisesti, mutta lopulta ei vaan pinna enää kestä. En minäkään tuollaista jatkuvasti huutamalla puhumista hyväksy.



ap

mieluummin vaikka olisin kärsinyt väkivaltaa kun huutamista

mutta itseni on oikeasti vaikea kuvitella ihmistä (tai itseäni) joka aina hillitsee itsensä eikä suutu??!! Jos suuttuu, sitä on vaikea kätkeä vaikka haluaisikin. Miten sinusta pitäisi toimia? Ehkä hillitä itsensä huutamasta ja sanoa, että on vihainen ja vetäytyä laskemaan kymmeneen. Se voisi ehkä olla ihan toimiva systeemi.



Mutta huutamisen suhteen ajattelin kyllä juuri sellaista tilannetta jonka ap kuvaili, että on sanonut monta kertaa asiallisesti ja sitten suuttuu. Jatkuva huutaminen ei ole hyvästä, eikä jatkuva nalkuttaminen, tiuskiminen tms.



t. 2

huhhuh mitä tekstiä.

väkivaltaan voi esim kuolla mutta huutamiseen ei.

en puolustele jokapäiväistä huutamista mut kyllä se mun mielestä pienempi paha on ku se että löisi lastaan.

Luulen, että suakin ahdisti se anteeksiantamattomuus, vaikka teillä ei sitten kailotettukaan=?

Ei kai kukaan ole täällä kirjoittanut, että mielummin tunnekuollut kapakala kuin huutaja, mutta kyllä se huutaminenkin on aika säälittävää. Minä huudan harvakseltaan ja silloinkin vain lähinnä ärähdän, mutta olen ehdottoman tunteellinen ihminen ja meillä ei piilovittuilla sitten vastapainoksi. Me vaan uskomme puheen voimaan ja pystymme hillitsemään itsemme. Uskokaa pois, että kun huutaa harvoin, niin sillä on voimaa! Jos joskus kerran vuodessa innostun huutamaan, niin lapset ja mies oikein pelästyy ja hommaan tulee heti muutos. Eikä se huutamattomuus totuttua hillittyyn käytökseen ole edes vaikeaa. Omassa kodissani äiti huusi joskus, mutta vain muutamia kertoja olen kuullut huutavan isälle. Heillä on hyvä suhde muutenkin ja siihen sisältyy toisen kunnioitus.

onkin se, mitä huutamisen tai huutamatta jättämisen jälkeen seuraa: antavatko ja saavatko ihmiset oikeasti anteeksi ja onko vihanpito tosiaan sillä kuitattu, kuten minusta pitäisi olla.



Meillä huudettiin (äiti) kyllä, eikä se ollut minusta pelottavaa, mutta sovintorituaaliin liittyi muistaakseni aina jotain ihmeellistä, että äiti olikin lopulta aivan loukkaantunut sydänjuuriaan myöten minulle ja minun piti mennä hänen makuuhuoneeseensa (jossa hän itkettyneenä makasi) pyytämään anteeksi. Itse olen koittanut tulla lastani vastaan ja olla aloitteellinen riidan sopimisessa.



t: 2

en sanonut että joka päivä huutava on keskenkasvuinen idiootti vaan aikuinen joka huutaa lapselle tyyliin " vittusaatanaperkeleidiootti..."