Mieheni sanoi, että puhun vanhemmille tosi veemäisesti. Tiedostamatta
mä sen teen.. kai. Tänään kyllä olin ehkä syystäkin ärtynyt, mutta en tajunnut puhuvani tosi veemäisesti, kuten mieheni sanoi vanhempieni lähdettyä. Oikein havahduin miettimään. Tuli paha olo ja mietin syitä. Puhun kuulemma tosin usein niin enkä ole muka miehelleni ikinä puhunut sellaiseen äänensävyyn. Äänensävy kai tässä se ongelma on.
No siis kai tulee sitten lapsuuden asiat nyt läpi. Lapsuus oli kyllä ihan jees, mutta negatiiviset tunteeni on aina mitätöity enkä KEHDANNUT riidellä vanhempieni kanssa koskaan kunnolla, no joskus ehkä.
Mielipiteitä?
Kommentit (3)
Ilmennyt vasta viime vuosina. Ehkä joku myöhäinen murrosikä, mene ja tiedä. Ehkä haluaa irrotella, sillä kotona asuessaan ei voinut puhua vanhemmilleen " tuohon sävyyn" tai sai heti kohtuuttoman rangaistuksen.
Lapsen syntymä sai mut inhoomaan äitiäni, mutta se on onneksi helpottanut.
Mun tekee pahaa kuunnella vieressä, mietin alkaako mies joskus puhumaan mullekin samaan sävyyn. Ilmeisesti tuo on jo teini-iässä opittua ja poisoppiminen vaikeaa.