Muuttuiko käsityksesi lapsuudestasi, kun muutit pois kotoa?

niiden sääntöjen ja kieltojen tärkeyden.,

Minulle selvisi että asiat joita vanhempani ovat minulle toitottaneet että ei niille voinut mitään, niin tänä päivänä näen miten saamattomia he vain olivat. Jos haluaa jotain muutosta, kyllä se on mahdollista!



Ja lastenkasvatuksesta minulle aukesi kanssa moni asia, ja moni vääryys jonka ennen nielin että se nyt vaan oli niin.



Kriittisyys lisääntyi ja etäisyys vanhempiini kasvoi.

ja myöhemmin se, että keskustellessani mm. sosiaalityöntekijöiden kanssa monet olivat suorastaan kauhuissaan monista asioista, joita itse olin pitänyt täysin normaaleina.



Olin ajatellut lähinnä olevani tyhmä, laiska ja saamaton, kun en pärjää niin hyvin mitä edellytykset olisivat.



Nykyään olen ihan sinut asioiden kanssa ja suren sitä, että sisarukseni ovat molemmat vihaisia ja katkeria ihmisiä.

Edelleen nyt, asuttuani 15 vuotta omillani, pidän lapsuuttani onnellisena. Eikä minulle ole tullut mitään valaistusta, että nyt ymmärtäisin lapsuuttani ja vanhempiani jotenkin paremmin. Vanhempamme ovat aina perustelleet, miksi jokin kasvatuksellinen juttu on oltava niin. Ja edelleenkin näen ne perustelut ihan hyvinä ja järkevinä ja nykyäänkin toimivina.

Normaalina pitämäni ja vanhemmissani ihailemani asiat ovat muuttuneet oudoiksi ja suppeakatseisiksi. Isän alkoholinkäyttö ja rentoutuminen usean päivän juopottelulla ei ollutkaan ihan sellaista mitä kaikissa kodeissa. Ei myöskään vanhempien riitely, äidin välinpitämättömyys kodista ja kodin hoidosta. Se oli laiskuutta ja pään pensaaseen laittamista. Samoin kuin minun kokemusteni ja ongelmieni vähättely. Varmaan kun ala-asteikäinen huolehtii kodin viikkosiivouksesta ja pyykinpesusta tai ennen kouluikää heräsi ja söi aamupalan yksin ja aamupäivän tunnit yksin kotona, oli se ainakin reipasta. Vanhemmilleni se oli ihan normaalia ja vähintä mitä noin iso tyttö voi tehdä. Luulin että vanhempani olivat jotenkin poikkeuksellisen teräväkatseisia ja fiksuja tekemään parhaat valinnat, mutta he ovatkin vain tavallisia jankutajia, joille loppujen lopuksi omat asiat ovat tärkeimpiä ja säännöt ja periaatteet vaihtelevat oman tilanteen mukaan.



Mulla oli ihan hirveän epäjohdonmukainen ja tukahduttava lapsuus, ja kyllä, se koettiin 1970-luvulla.

ja kunnolla, kun sain omia lapsia. Minulla on ollut loppujen lopuksi aika kamala lapsuus, jossa äitini ei ole pitänyt mitään rajoja (uskoi itse, että on hyvä äiti, kun antaa lapsille niin paljon " vapautta" ) ja saatiin tulla itse toimeen sellaisten asioiden kanssa, joiden kanssa lapsi ei todellakaan saisi joutua yksin selviytymään. Erittäin vaikean parisuhteensa vuoksi me lapset jouduimme nousta aikuisen tasolle ja ymmärtää narsistista isäpuoltamme, Hänellä kun oli kuulemma ollut niin vaikea lapsuus ja elämä, että me lapset emme lähde mukaan lapselliseen tilanteeseen (emme saaneet puolustautua henkistä väkivaltaa vastaan tai puolustaa omia näkemiyksiämme yms. sillä siitä seurasi kamala tappelu). Äiti yritti siis vain välttää tulevaa riitaa, kun pakotti meidän lapset nousemaan aikuisen tasolle, kun aikuinen isäpuoli sai mellastaa, kuin uhmaikäinen! Myös isäpuolen antamia selkäsaunoja äiti ei muista ja kieltää lyömisten edes tapahtuneen.. Äitini oli muutoin kyllä ihana äiti.. Ei vaan aina ollut kovin vahva, eikä paikalla, kun tarvittiin. Vaan kumman selväpäinen minustakin on kasvanut=)

Millään ei ollut mitään väliä ja kaikki oli sinne päin. Ei mitään sääntöjä.



Nyt hävettää se, että äitini on antanut minun olla varsinainen kyläluuta: aina naapureissa kuluttamassa aikaa ja syömässäkin, iltamyöhällä vasta omaan kotiin nukkumaan. Mitähän meistä ja minusta mahdettiin ajatella! :(