nykyään aina kun mies ja lapset lähtee niin ajattelen että he ajavat kolarin tai jotain tapahtuu ja saan jäädä yksin...

tuntuu vaan että on vielä elämä edessä ja nyt se rajoittuu jotenkin... ehkä tosiaan on vaan jotain kevätjuttua.

Sen jälkeen tas jotain muuta ja sit taas sitä mitä nyt...

..joskus ahdistus on tuntuvampaa, mutta joskus vain tulee pieniä hetkiä kun ajattelen vaihtoehtoja.. nyt taas on sellainen jatkuva ahdistuksen tunne. -ap

on käynyt niin, että mielenkiintoinen työsi vie aikaasi ja huomiotasi, jolloin miehesi väkisinkin lähenee lasten kanssa hyvin läheiseksi, ehkä huolehtien myös kotitöistä. Kun oma suhde lapsiin ei ole niin läheinen, niin niitä ei koe niin merkityksellisinäkään (eikä kotitöitäkään, koska niitä ei tee ehkä itse niin paljoa kuin mies). Tavallaan koko perheen merkitys voi vähän ärsyttää ja tekee mieli etäännyttää itseä siitä.



Itselläni oli vastaavia fiiliksiä vielä pari vuotta sitten ja syynä se etten ikäänkuin itse ollut niin läheinen lasten kanssa tai mikään kodinhengetär. Lasten kasvettua, olen alkanut kokea yhteisen ajan kiinnostavammaksi ja kiinnostavien keskustelujen myötä (lasten kanssa) olen alkanut kokea lapset ja miehenkin merkityksellisemmiksi ja kodin hoitamisestakin on tullut sydämen asia.



Kääntöpuolena se, että olen alkanut vastaavasti kokea nyt työuran ihan hölmöksi hoppuiluksi ja turhaksi sielun myymiseksi ja olen alkanut harkita hyppäämistä pois oravanpyörästä.



Kaiketi ihan normaaleita elämisen vaiheita.

Tuttu oli myös ajatus tuosta kolarista. Aiemmin ajattelin tuollaisia synkeilyjä jollain lailla itseni vapauttavana vaikakin surullisena uhkana. Nykyään ajattelen vain ja ainoastaan sitä, että toivottavasti mitään ei käy kun muu perhe on reissussa jossain missä en ole mukana, koska en ikävän takia kestäisi ja kokisin kaiken romahtavan, enää tuossa ajtuksessa ei ole mitään vapauttavaa fiilistä mukana.

siinä on varmasti perää. Lapset on meillä vielä pieniä ja olenkin ajatellut että ehkä suhteet muuttuu kun lapset kasvavat yli vauva-pikkulapsi ajasta.. miehen ja mun välit ovat myös huonot ja kaikki omat huonot tuntemukset tuntuvat liittyvän haaveisiini ja nyt jo todelliseen edistykseen uralla..

toivottavasti nämä fiilikset siitä että perhe on ylimääräinen rasite ja painolasti MINUN elämässä muuttuvat ja voisin olla ylpeä ja iloinen perheestäni, enkä vain toivoisi heidän katoamistaan...

Lapsen olin aina halunnut, nykyään sitäkin usein ihmetellyt, miksi ihmeessä. Siksikö, kun " niin on tapana" . 2-vuotias tyttäreni on tietenkin rakkainta ja tärkeintä mitä mulla on, mutta siitä kaikesta " oheistoiminnasta" (leikeistä,lastenlauluista,-ohjelmista,kerhoista,puistoista.. )en nauti yhtään. Päinvastoin tuntuu rasittavilta ja teennäisiltä velvollisuuksilta. Miehen kans erottiin jo raskausaikana, ja sekin tuntui vain suurelta helpotukselta. Mitään vakavampaa parisuhdetta en enää edes hae, kaikkein mieluiten olen vain yksinäni ja rauhassa. Ja päätän itse asioistani ja tekemisistäni.

En tiedä ajatteleeko ap yhtään niin kuin minä, mutta musta vaan tuntuu ettei kaikkia ole tarkoitettu ydinperheellisiksi. Itselle se tuntuisi ainakin vieraalta ja ei-luonnolliselta.. En tiedä olenko outo.

mäkin aina halusin lapsen, mutta se perhe-elämä ei sitten kai ollutkaan sitä mitä odotin...tai oli mutta en sitten sopinutkaan siihen itse... tuntuu että minä elän tässä ja nuo muut ovat tulleet mun elämääni häiritsemään...mikä ei ole totta ja on väärin..tiedän. miehestä en aio erota koska en varmaan jaksaisi yksin lasten kanssa ollenkaan. en myöskään varmaan voisi olla etävanhempana, enkä oikeasti tietenkään tahtoisi että perheelle tapahtuisi jotain... toivoisin vain että olisi aiemmin tajunnut tehdä toisin kaikki.

Tämäpä hassua, olen kuvitellut olevani jokseenkin ainoa lajissani ;) Eipä näitä oikein tunnu olevan soveliasta yleensä ääneen sanoa näitä ajatuksia.. Ja tosiaan siis ei vähennä rakkauttani lastani kohtaan,vaikka tähän tulokseen olen tullut.

Mun tyttö on aina ollut ns. helppo lapsi, et sikäli ollaan pärjätty kaksinkin, tod. näk. paremmin kuin jos oltais miehen kans puoliväkisin yritetty jatkaa sitä teennäistä parisuhdetta. Musta tuntui, että olin ulkopuolinen omassa elämässäni, katsoin sivusta vain että " ai näin tää menee" .. Höh.



Voimia ap:lle!! Toivon, että sun ajatukset on enempi ohimeneviä, eikä niin " perustavaa laatua olevia" kuin mulla.. Siis jos et erota aio, ettei sun tarvis teeskennellä miehellesi eikä ennenkaikkea itsellesi.



Kaunista kesää ja kaikkea hyvää elämääsi :)



10