Lue keskustelun säännöt.
Te jotka ette ole voineet/saaneet imettää, miten hyväksyitte itse asian?
23.05.2007 |
Olen todella yllättynyt siitä miten iso suru tästä asiasta minulle on tullut.
Meillä on siis 3kk vauva, jota en saa imettää, rinnassa kun ei ole mittaria maidon määrälle. En ole koskaan ajatellut imetystä " pakollisena" , esikoista imetin 6kk kun se oli mielestäni helpoin ja vaivattomin tapa ruokkia lapsi, ja tätä kuopusta ehdin imettää kuukauden ihan onnistuneesti kunnes arki heitti häränpyllyä lapsen sairauden vuoksi.
Aluksi lypsin lapselle maitoa sairaalaan, jossa vietti kuukauden, ja elättelin maitomäärien huvetessa toiveita että kunhan saadaan nyytti takaisin kotiin, nousee maitokin taas oikeisiin mittoihin. Väärä luulo.
Oikeastaan viimeviikot, kun vauva on ollut kotona, ovat olleet vielä vaikeammat minulle, lapsi on sylissä ja huutaa nälkää, vaan rinnalle et voi ottaa. Lypsäminenkään ei enää tuota tulosta, ja suurempaa stressiä saan sen muutaman millin lypsämisestä kuin kokonaan asiasta luopumisesta. Äsken juuri yritin sanoa itselleni, että nyt se vaan on lopu, ja itku tuli.
Minä en tiennyt että ITSE tarvitsisin ja kaipaisin sitä imttämistä näin jumalattoman paljon! Kaiken muun murheen keskellä tämäkin vielä, voi plääääh.
Onko muilla ollut samanlaista luopumisen tuskaa ja miten siitä pääsitte yli? Murehtiminen kun ei auta yhtään, ja olisi monta muutakin surua ja huolta jonossa käsiteltävänä...
Kommentit (14)
Suurin syy on tietysti syyllistävä ilmapiiri, jonka olemassaoloa ei käy kiistäminen.
Lopetin imetyksen rankkaan lääkitykseen heti alkumetreillä. Kun vaihtoehtona oli mennä sairaalaan ilman vauvaa pitkäksi ajaksi tai aloittaa lääkitys ja elää normaalia arkea kotona, niin ei imetyksestä ollut kummallekaan etua. Pullo suuhun vaan.
Suru oli alkuun suuri. Kun lapsi kasvoi, tajusin konkreettisesti miten imetys on vain yksi osa kokonaisuutta. Nykyään jo hymyilyttää silloinen suremiseni.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Enkä halua luovuttaa. toistaiseksi olen voiton puolella.
Mutta syyllistää ei kannata itseään.
ja asiaa ei parantunut puolituttujen paheksunta. väsyin todella aina selittämään että mistä imettämättömyys johtuu.
En ottanut kovin raskaasti. Kyllä mua vieläkin harmittaa välillä, mutta kun tajuan, että tälle ei mitään voinut, niin en sure asiaa.
Sun tilantees on tietty toinen koska sulla oli jo yks lapsi ennestään. Mulla oli esikoinen - ja koska en ole aiemmin imettänyt niin en tietenkään osaa sitä kaivata kun en ole kokenut.
Turha imettämistä on surra jos kerran asialle ei voi mitään. Terveisin äiti jolla kolme " pullolasta" .
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Tajusin sen kyllä aika pian. Aikani yritin osittaisimettää eli aina ensin kumpaakin tissiä ja sitten vasta pulloa. Lypsin ja haudoin rintoja ja yritin vaikka mitä, mutta maitoa oli naurettavan vähän. Lopulta vauvanikin alkoi hylkimään rintaa, tuijotti mua vain kummissaan, kun yritin sitä tarjota. Luovuin siinä vaiheessa sovinnolla (2,5 kuukauden jälkeen). En kokenut sitä mitenkään kauheana. Onhan se pullojen kanssa sohlaaminen raskaampaa, mutta kun tosiasioille ei mitään voi, niin en sitä sen enempää murehtinut.
Mä vaikenin.
Mulla oli todella paha rintatulehdus ja imettäminen oli hirveän kivuliasta ym. Olin lääkekuureilla yms. Varmasti tuli henkinenkin stoppi, koska en nauttinut siitä, niin maidon heruminenkin lakkasi.
Mä häpesin. Mä olen epäonnistunut jne.
Mutta sitten vaan rohkaistui ja myönsin itselleni asian. Mut en hirveesti liikkunut, jotta ei olisi tarvinnut muille mitään selitellä ja noita ihmetyksiä kuunnella...
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kuopuksen kohdalla stressasin asiasta ihan kauheasti, ja opin ainakin sen, että mikään rintapumpun kanssa itkeminen tai silmät ristissä epätoivoisena imettäminen ei auta yhtään mitään, päinvastoin. Maitoa ei tule pakottamalla, ja ainakin omalla kohdallani stressin taso on ollut suurin maidon tuloon vaikuttava tekijä.
Itse toivoisin, että ihmiset myös ymmärtäisivät sen, että joillain henkiset tekijät ovat ratkaisevin asia maidon riittävyydessä. Jos on kuten ap:lla ihan liikaa asioita muutenkin murehdittavana, niin silloin se imetys ei vain onnistu, jos se ei siis suju tosta noin vaan ( onhan niitäkin tapauksia).
Samaten toivoisin, ettei yksikään äiti turhaan itkisi ja stressaisi hulluna imettämisestä, se kun on se varmin tie saada homma tyssäämään. Maidon tulo perustuu pitkälti hormoneihin, jotka ovat mielihyvää tuottavia hormoneja, ja johan sen järkikin sanoo, ettei sellaisia voi erittyä, jos äiti on liian stressaantunut.
Että jos sitä jotain positiivista.
Ja lapsi kasvaa ja voi hyvin korvikkellakin, enkä minä sitä ole surrutkaan, vaan itsekkäästi sitä kuinka MINÄ tahdon imettää, MINUSTA se läheisyys olisi niin ihanaa... Nämä ajatukset siis hämmentävät itseänikin suuresti, kun esikoisen kohdalla en tosiaan tuntenut mitään " suurta autuutta" siitä, se nimenomaan osa lapsen hoitoa, vaan nyt kun en voi sitä tehdä, tuntuu asian hyväksyminen ylivoimaiselta.
Vai onkhano tämän (pikku)asian sureminen vain joku välttäniskeino minulle olla surematta niitä isoja asioita (tämä lapsen sairaus yms.)...?
ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
jos tutkiskelet itseäsi löydät varmaan vastauksen itse.
Minulla imettäminen meni pieleen mm. lääkityksen takia. En oikeastaan surrut sitä, annoin sen itselleni anteeksi, mutta kärsin tosi paljon tietyistä imetysintoilijoista. Muistan joissakin sukutapaamisissa ihan juosseeni heitä pakoon..
ekan lapsen kohdalla imetys ei millään sujunut. Oli yhtä tuskaa kaikilla mahdollisilla tavoilla. Edes imetysasentoa ei tahtionut löytyä millään.. Aloin vähitellen lypsää maidon ja juotin sitten pullosta. Mikä helpotus! Lypsin vauvalle kaiken maidon 9kk ajan niin, ettei korvikkeitakaan tarvittu.
Toisella lapsella yllättäen olikin sairaus, vika, joka esti imettämisen täysin. Eipä haitannut minua ;) Olin jo saanut hyvää harjoitusta lypsämisessä ja tälle lapselle lypsinkin sitten 7kk ikään saakka.
Nyt on sylissä kolmas vauveli ja lopultakin sujuu imetys! En olisi uskonut tätä koskaan kokevani, mutta kyllä on lapsissakin eroja!
Älä ap murehdi turhaan. Et voi asialle mitään ja ihan varmasti lapsesi kasvaa korvikkeellakin!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Pojalla oli vaikea refluksi: oltuaan rinnalla oksensi kaaressa ja oli heti perään taas nälkäinen, kipeä ja vihainen. Mulla taas rinnat tyhjät äskeisestä imetyksestä ei kipu- ja nälkäitkua kaarella huutavaa lasta saanut rinnalle uudestaan mitenkään ja jos sai, niin oli jo niin ahditunut, ettei maitoa herunut lainkaan.
Sitten mies syötti lasta pullosta ja minä koitin pumpata rintamaitoa verta vuotavista rinnoista itku silmässä. Pulloon tottunut lapsi alkoi pian hylkimään rintaa ja pumppaamalla tuli kerta kerralta vähemmän. Ja vielä kun lapsi aina oksensi lattialla ne 35ml rintamaitoa, jotka olin vaivoin saanut tunnin työn jälkeen pumpattua, oli olo jo aika toivoton.
Meillä mies päätti, että maitohysteria saa meidän perheessä riittää. Hän kielsi minua imettämästä, ja olen siitä tosi kiitollinen. Jäi aikaa lepäämiseenkin, mikä oli tosi tarpeen jo siinä vaiheessa.
Opettelin vyöhyketerapiaa, mikä vähensi lasten refluksikipuja ja toi sitä läheisyyttä.
Muutama tuttu, jopa ihmiset joita olin luullut hyviksi ystävikseni, ovat arvostelleet lyhyttä imetystäni. Jotenkin se meidän ystävyys hiipui... En vain voi ymmärtää sellaista yksinkertaisuutta ja ymmärtämättömyyttä aikuisessa ihmisessä.
Jälkikäteen ajatellen ei haittaa yhtään se, että imetys loppui. Vähän hävettää se, että yritin niin kauan saada imetystä toimimaan, vaikka kipeä lapsi ei ollut lainkaan kiinnostunut rinnasta ja koki tilanteen kivuissaan varmasti piinaavana. Ajattelin siis enemmän itseäni, kuin lastani. Toista kertaa en tekisi sellaista virhettä, nyt kun itseluottamukseni äitinä on kasvanut.
siitä että en voinut imettää kovin pitkään (tai olisin voinut mutta vuodepotilaana kamalissa kivuissa)
Kärvistelin ilman lääkettä 6kk jonka imetin poikaa. Sitten olin jo niin huonossa kunnossa että en voinut nostaa vauvaa joten lääke kehiin ja poika pullolle. Haikeana välillä muistelin imetysaikoja, mutta näin mentiin meillä. Olen silti itsestäni suunnattoman ylpeä että pystyin imettämään edes tuon 6kk.
Koetinkin imettää, mutta maitoa ei tullut vaikka minkä tein. Itkin rintapumpun kanssa tuntitolkulla, vauva itki, koska maidon tulemattomuus huomattiin vasta 3vk kohdalla...
Loppujen lopuksi kaikkein pahinta oli se, että kaikki syyllistivät asiasta: " kyllä sitä maitoa tulee, kun vaan imettää" , " koita nyt vaan, kyllä sitä tulee" , " rintamaito on parasta ravintoa lapselle" jne.
Uskoakseni kaikkeni tein, vaan ei onnistunut...
Nykyisin suorastaan vihaan kaikkia intoilijoita - tai lähinnä sitä, että ei voida pitää mölyjä mahassa...